Lämmittävä aurinko herättää luontoa eloon. Viikonlopun aikana alkoi jo ihanasti vihertää ja viime yö oli jo melko valoisa. On hienoa huomata myös itsessään tapahtuvan muutoksen. Kivun varjotkin tuntuvat paljon pienemmiltä ja ja mieli on eloisa. On ihana huomata itsessään tapahtuva muutos, sillä kaikesta huolimatta huomaan myös nauttivani elämästä. Yhä vakaammin mieli ja keho tekee päätöstään kaiken jatkumisesta, jolla uskon olevan vain positiivista vaikutusta. Tiedän olevani vahva ja luotan siihen, luotan itseeni.
Elämän tarkoitus on meille jokaiselle yksilöllinen, mutta varmasti myös kovin samanlainen. Usein olen miettinyt ihmisten tarvetta hakea kaiken aikaa muutosta elämäänsä. Tuleeko koskaan se aika, kun voimme pysähtyä ja todeta olevamme onnellisia? Voiko onnellisuus olla pysyvä olotila? Minä tahdon uskoa, että näin voi olla. Tässä hetkessä voisin sanoa, että minulla on kaikki se, mitä pysyvänä osana elämääni tarvitsen. Toki elämäänsä tahtoo värittää pienillä jutuilla, mutta tarvitseeko elämän silti olla ainaista rimpuilua muutoshakuisine tavoitteineen. Onni on meissä, jos vaan näemme sen. Jo me itse kokonaisuutena olemme onni, jonka voimme jakaa rakkaiden ihmisten kanssa. Periaatteessa emme tarvitse muuta, sillä me itsenämme olemme täysin riittäviä.
Näitä asioita tulee miettineeksi, kun elämä pysähtyy omalla kohdalla hetkeksi. Itsekkin olen useamman kerran ollut tilanteessa, jossa mieli pakottaa pysähtymään ja käsittelemään asioita syvällisemmin. Jokainen kerta on helppo vannoa, että kaikesta selviämisen jälkeen sitä olisi onnellinen siihen, mitä elämässään jo on. Tämä tahtoo unohtua liiankin nopeasti, vaikkei toki kiitollisuuttaan kaikesta saavuttamastaan ja saamastaan unohtaisikaan. Jostain sisältämme löytyy aina se halu muutokseen ja käytösmalli, jonka myötä vahvoinkin ottein niitä muutoksia haetaan ja tehdään. Ovatko nämä muutokset sitten edes todellisesti elämänlaatua parantavia vai huonontavia? Se lienee sivuseikka, mutta niihin käytetyt voimavarat ovat pois itseltään elämiseltä. Kaiken tuon aikana olemme unohtaneet elää sille elämälle, joka meillä jo on.
Olen yrittänyt löytää selitystä itsestäni tälle vahvalle käytösmallille. Mitä määrätietoisellakin muutoshakuisuudellani tavoittelen? Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja olen onnellinen perheestä, kodista, ystävistä, jne. Sen olen jo oivaltanut, ettei koulutus tai työura määritä arvoani, kuten ei muidenkaan. Jokaisen elämä on samanarvoinen, sillä maailmaan tullaan ja maailmasta lähdetään samalla tavalla. Toki voimme näiden välisen elämän itse rakentaa haluamaksemme annettujen olosuhteiden mukaan. Kuolema on kuitenkin meidän jokaisen velvollisuus elämää kohtaan. Aina kuolemaan asti meillä on kuitenkin mahdollisuus muokata itseämme ja muuttaa elämäämme, mutta teemmekö sen vain, jotta voimme kuolinvuoteella kokea olevamme onnellisia. Rimpuilu muutoksen vuoristoradassa takaa ainakin sen, ettemme eläessämme osaa nauttia saavutetusta onnesta ja onnellisuudesta. Unohdamme elää sen kaiken, jotta voisimme saavuttaa vieläkin suuremman onnellisuuden tunteen. Arvostuksen tarve on vahva ja sen myötä tahdomme elää oikein. Mutta onko olemassa edes sitä yhtä oikeaa tapaa elää? Varmasti jokaisella asiasta mielikuvansa on, mutta rakennammeko päätelmämme liiaksi sen varaan, mitä oletamme muiden meiltä odottavan. Tärkeintä on löytää se vastaus itsestään, sillä vain itse tiedämme milloin koemme itsemme onnelliseksi.
Meillä jokaisella on se oma aikansa lainassa elämältä. Emme itse aina voi valita tulevia tapahtumia, mutta voimme valita kuinka henkisesti elämme niiden kanssa. Meillä on mahdollisuus kokea itsemme onnelliseksi jokaisena päivänä, jos vaan pysähdymme näkemään ja tuntemaan sen kaiken. Jokainen päivä on ansainnut tulla eletyksi ilolla, sillä syitä onnellisuuteen löytyy jo ihan vain olemassaolostamme: minä olen, koen ja tunnen. Elämänilo on kantava voima, josta on syytä pitää kiinni. Sen avulla ihminen kokonaisuutena on vahvempi. Pelko kaiken loppumisesta on meissä jokaisessa, mutta elämänsä rakentaminen sille on väärä suunta. Elämää on niin kauan kuin sitä on, eikä yksikään päivä ole pelolle uhraamisen arvoinen.
Aina on syytä antaa mahdollisuus henkiselle kasvulle ja tässä asiassa tahdon kehittyä. Tahdon elää elämäni ilolla ja tuntea onnellisuuden, joka minulla tässä hetkessä on. Annan elämän kantaa, enkä pyri muuttamaan elämääni kaiken aikaa. Minulla todellakin on avaimet onneen jo käsissäni, joista en päästä irti. Annan muutosten löytää minut, enkä tuhlaa aikaani niiden etsimiseen. Keskitän voimavarani elämiseen pelkojen käsittelyn sijaan. Sallin itseni olla onnellinen.
]]>Annoin viime viikolla viimein periksi kipujen osalta. Yritin, niin kovin pitää kiinni valitsemastani lääkkeettömästä linjasta, mutta kiputilanne alkoi jo heijastua koko perheen jaksamiseen. Lähetteitä on kyllä lähtenyt pitkin sairaalaa kiputilanteenkin osalta, mutta koska niiden suhteen asiat eivät alkaneet edetä, hain apua päivystyksestä. Asiointi oli mutkatonta, kun ensin väärinkäsitys neurologin kanssa vastaanotolle hakeutumisen syystä saatiin oikaistua. Tietenkään heillä ei eväitä kasvainasiaan ole, mutta sen myötä vallitseva kiputilanne piti lähteä purkamaan jotenkin. Useamman puhelun jälkeen neurologi ilmaisi huolen puhjenneesta epilepsiasta, joka siis selittäisi rajut kohtaukset oireineen. Kiireellinen lähete aivosähkökäyrään ja resepti raskausaikana käytettäväksi soveltuviin epilepsia lääkkeisiin oli käyntini saalis. Konsultointipyyntö anestesialääkäreille ja neurokirurgille meni mm kolmoishermon puudutusta ja lopullista lamauttamista ajatellen. Hoitosuunnitelma edistyy siis vähitellen.
Aloitettu lääkitys on selkeästi helpottanut rajumpien kohtausten osalta. Kolmoishermon krooniseen kipuiluun se ei kuitenkaan ole vielä lievitystä tuonut. Onneksi kylmä- ja painehoidolla saa pahimpina hetkinä pienen avun. Puolen pään luut ovat edelleen hellinä ja harmittaa kuinka takova kipu vaikuttaa ärtymiskynnykseen. Sitä tahtoisi olla paljon vahvempi, mutta pakko myöntää heikkoutensa. Voin tässä asiassa vaan tehdä parhaani ja luottaa siihen, että asiat järjestyvät. Päivystyksessä minulle kerrottiin, ettei korvapoli ota kantaa kasvaimeen ennen varjoaineella tehtyä magneettikuvausta. Tämäkin on mahdollista vasta lapsen syntymän jälkeen, joten lisää piinaavaa odottamista on siis ohjelmassa. Onneksi tämä yksi odotettava asia vie silti voiton kaikesta. Säännöllinen liikehdintä vatsassa pitää mielen vahvasti elämässä kiinni ja tulevaisuuskin tuntuu valoisalta kaikesta huolimatta.
Odottaminen ja epätietoisuus syövät toki henkistä jaksamista. Stressaamalla pahentaisin vaan omaa ja rakkaideni oloa, joten sekään ei liene oikea tie asian käsittelyssä. Asian kanssa tyynenä oleminen on toki haastavaa, mutta välttämätöntä. Jälleen vaan ne asiat pitää ottaa asioina ja vasta varmojen vastausten pohjalta ottaa asia kunnolla käsittelyyn. Kun en kiellä asiaa, se saa olla todellinen, mutta en myöskään päästä asiaa hallitsevaan asemaan. Tulevat viikot näyttävät elämän suunnan ja odottamisen aiheet vaihtuvat, sillä ainahan me odotamme jotain. Odottaminen on osa meitä, sillä haluamme aina asioihin muutosta ja kehitystä. Haaveilemme paljon tulevaisuuden suhteen ja samalla odotamme näiden haaveiden toteutuvan. Odottaminen on vahva osa meitä.
Lämmintä ja valoisaa kesää odotellessa :)
]]>Kiputilanne ei ole antanut armoa ja päivät toistavat toinen toistaan. Onneksi niitä pieniä hieman helpompiakin hetkiä tarjoillaan ja olen päässyt perheen kanssa viettämään aikaani myös kodin seinien ulkopuolelle. Silmistä on kyllä kaiken aikaa nähtävissä kärsimys ja sen myötä väsymyskin. Onneksi nauru jaksaa pulpahdella pintaan ja huumorintajuakin vielä löytyy. Tuntuu, että jokainen selvitty päivä vie kohti sitä hetkeä, kun tilanne helpottuu. Tarkkaa päivämääräähän sille ei toki ole, mutta jaksan silti uskoa. Vielä tulee se päivä, kun voin kitumisen sijaan sanoa aidosti eläväni.
Uuden löydetyn kasvaimen suhteen ei juuri ole vastauksia tullut. Eilinen käynti sisätaudeilla toki vahvisti, että helpoin mahdollinen vaihtoehto, eli adenooma on osin poissuljettu. Ainakaan aktiivista kudosta tämä ei ole, sillä hormooniarvoissa ei näkynyt siitä viitteitä. Tutkinnan vetovastuu siirtyi näin ollen neurolle, jossa nyt sitten mietitään vaihtoehtoja. Olen jo aiemmin itse huolehtinut heille tiedon alkaneista uusista oireista kivusta alkaen. Kiireellinen lähete lähti eilen myös kipupolille. Tällä kertaa minun ei tarvinnut enää kipujani kuvailla, asia oli tiedossa ja niiden todellisuutta ei vähätelty. Toki kasvaimen sijainti aivohermojen alueella jo kertoo tilanteesta tarpeeksi. Kasvain sijaitsee pään vasemmalla puolen, joten korvapolilla on tehtävänä miettiä, olisiko heillä mahdollisuus päästä kasvaimeen käsiksi. Näytteenotto on, mitä ilmeisimmin edessä, mutta sekin vaatii nukutuksen. Lapsen syntymän jälkeiseen aikaan saakka pitäisi siis odotella. Jospa tämä kroonisena takova kolmoishermosärky saataisiin kuriin jollain tavalla, niin olisi tämä kaiken odottelukin hieman mielekkäämpää tai ainakin helpompaa.
Tilastollinen tieto siitä, että aivokasvaimet ovat yleensä hyvänlaatuisia, helpottaa asian käsittelyä. Tietysti sen vähemmistö osuudenkin kattaa joku osa väestöstä, mutta en jaksa uskoa, että tässä kohdin arpaonni "suosisi" minua. Toki taas voi turha varmuus kostautua, mutta asiat asioina. Uskon siihen, että elämä on yhtä lempeä kuin lämmittävä aurinko ja sillä on vielä paljon annettavaa. Jos jaksan pitää mieleni kiinni positiivisuudessa jaksaa vahva ja viisas kehonikin seurata sen esimerkkiä. Ainakin minulla on käsissäni kaikki se, mitä onnelliseen elämään tarvitsen. Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen elämääni saanut. Minulla on kaikki.
]]>
Minun elämässäni vahvana osana kulkee toki sairasteluni. Tämän myötä työstän paljon asioita henkisesti, mutta prosessointi aikaa tälle ovat ne tunnit päivässä, jolloin perheeni ahertaa omissa askareissaan. Koen, että tämä on minun työtäni näin sairaana "lomaillessani". Asioiden käsittelyn ansiosta opin tuntemaan itseni ja hallitsemaan tilanteita siten, että henkinen jaksaminen riittää myös kaikkeen muuhun. Halu oppia käsittelemään mm. kipua automaattisesti on vahvasti mukana. Tahdon tällä työllä saavuttaa elämässäni normaalin tilan, sen jossa mieleni keskittyy positiivisiin asioihin ja toki arkeenkin kaiken tämän sairastelunkin keskellä. Tämän työn teen itseni lisäksi myös perheeni ja muiden läheisteni vuoksi. En tahdo olla puolitehoinen haamu, vaan täysin elossa oleva ihminen - äiti, puoliso, tytär, sisko, täti ja ystävä.
Kirjoittaminen on minun tapani käsitellä asioita. Samaa teen toki puhuessani, mutta kirjoituksiin voin aina palata uudestaan näin halutessani. Avoimen kirjoittamiseni myötä olen herännyt miettimään, millaisen kuvan annan ympäristölleni. Tietenkään muiden mielipiteillä ei pitäisi olla väliä, mutta kuin luonnostaan tämä ajatus nostaa päätään. Samalla herään miettimään itse itseäni; "Mitä minä olen? Olenko sairauksiani märehtivä ja itsesäälissä rypevä ihminen? Vai sittenkin jotain muuta?" Viesti läheisiltäni on onneksi ollut selkeä. En elä vain sairauksilleni, vaan minusta on muuhunkin. Toki kohtausmainen kipu "änkeää" perheemme arkeenkin lupia kysymättä, mutta onneksi se ei ole kaikki. Mieheni näkee minut edelleen positiivisena, vahvana ja iloisena. En siis ole menettänyt itseäni tässäkään hetkessä synkkyydelle. Olen elossa ja kykenen antamaan itsestäni muille jotain.
Muiden ihmisten mielipiteiden ajattelu ja niiden kuuleminen epäsuorasti ja epämieluisassa muodossa herättävät sisäisen pahanolon. Mutta miksi vaivaisin päätäni muiden mielipiteillä? Ihmisten on helppo tuomita muiden teot ja tavat, vaikkeivat tietäisikään toisesta tarpeeksi. Kun olemme itse kohteena näissä tilanteissa toki toivoisimme, että asiasta kysyttäisiin suoraan meiltä itseltämme. Ei tunnu hyvältä tulla leimatuksi puutteellisen tiedon varassa ja tämä saa tuntemaan suuttumustakin. Mutta onko minulla tarvetta perustella elämäni todellista laitaa kenellekkään? Olen jo tehnyt tietoisen valinnan, etten anna esim. kipujeni vähättelylle edes ajatusta. Minä tiedän, mitä se kaikki on ja kuinka todellisena. En tahdo alentua selittämään, sillä tiedän sen kaiken turhaksi. Miksi reagoisin muuhun arvosteluun sen kummemmin? Onko kenelläkään oikeutta ylipäätään kyseenalaistaa toisen elämässä mitään?
Omalla kohdallani kritiikkiä on vuosien saatossa tullut asiasta, jos toisesta. Onko minun todella tarve todistella osaavani elää oikein? Aikoinaan tyttären syntymän jälkeen kohtasin epäluuloja äitiyttäni kohtaan. Näkövammani nostettiin esiin, samoin sairastelutaustani. Nuorena ja tuoreena äitinä tämä kaikki tuntui todella pahalta. Tekikö tuo kaikki todella minusta huonomman äidin? Näkivätkö ihmiset minut todella noin "onnettomana"? Perhe on aina ollut elämäni keskiö ja varsinkin lapseni, jonka vuoksi olen tehnyt kaikkeni. Kaikki tuo oli luontaista, mutta silti jouduin todistelemaan asioiden olevan näin. Silloin en osannut sivuutta muiden mielipiteitä, mutta nyt haluan tehdä niin. Minun ei tarvitse selitellä tai vakuutella, sillä luotan omaan näkemykseeni täysin. Elämämme on antoisaa ja hyvää vastoinkäymisistä ja sairauksien tuomasta rasitteesta huolimatta. Ne ovat osa elämääni, mutta eivät koko elämäni.
Kritiikin kuuleminen omasta elämäntavasta tuntuu kohtuuttomalta varsinkin, kun tuomion tekijä on arjen ulkopuolella oleva taho. Kuinka vähäisen tiedon varassa voi muodostaa kokonaiskuvaa asiasta, jollei sitä rakenneta luulojen varaan? Minun kohdallani pelkkä kirjoitettu teksti ei voi toimia perusteena, sillä siinä käsittelen vain osaa elämästäni. Haravoimaton piha ja pesemättömät ikkunatkaan eivät kokonaisuudesta kerro mitään. Nämä vain esimerkkeinä monista vaihtoehdoista. Jokaiselta löytyy asioita, joiden perusteella voisimme kyseenalaistaa ja tehdä johtopäätöksiä. Miksi ihminen kokee siihen tarvetta? Koemmeko ylemmyyden tunnetta, kun löydämme toisen elämästä epäkohtia? Oikein muuta selitystä en ole keksinyt. Todellisuudessa kenenkään elämä ei ole niin täydellistä, etteikö joku keksisi syytä kritisoida sitä. Itse toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi aikaansa näin negatiivisella tavalla. Ainakin toivoisi näiden kriittisten ajatusten herättyä, että ne keskitettäisiinkin muiden ihmisten sijaan siihen omaan elämään. Tarkasteltaisiin sitä ja etsittäisiin siitä ne epäkohdat, sillä muiden kustannuksella itsensä korokkeelle nostaminen tarjoaa vain hetken hurmosta. Ihmiset ovat usein pieniä, mutta aina on mahdollisuus tietoisesti kasvattaa itseään ja näin kasvaa ihmisenä.
]]>Helposti pintaan nousee ajatus kaiken epätodellisuudesta. Tapahtuuko tämä kaikki todella? Ja jos ja kun tapahtuu, niin oliko se aikaisempi harmooninen näkemys elämästä vain lumetta, johon halusin uskoa. Järki toki seisoo rinnalla ja tukee henkisen työstämisen pohjaa. Vahva tahto olla kartalla kaikessa ajaa vaan syvemmälle mietteisiin. Itsekriittisyys ruoskii taustalla: "Miksi horjut?". Yllättävä käänne ja olen taas polvillani. Mutta miksi? Tiedän, että jalkani kantaisivat, mikäli mieli saisi ajatukset kasaan. Oma horjuminen on vaikea hyväksyä. Läheisten vuoksi olet taas vahva, vaikka se työtä teettääkin. Tietysti opittu malli itsehillinnästä ja kontrollin säilyttämisestä on ja pysyy. Itku-potku -raivarit voisivat auttaa pahan purkamiseen, mutta en voi sallia sitä itselleni. Pystyn parempaan.
Epätietoisuus kalvaa mieltä. Lääkärit eivät vielä anna vastauksia, joita kaipaisin kipeästi. Google on ollut kaverinani penkomassa mahdollisuudet läpi. Näiden mahdollisuuksien kirjo on suuri, mutta kokonaiskuvan hahmottaminen helpottaa. Torstain soitto sisätautipolille sai hoitajat järkyttymään, kun kerroin alkaneista uusista päänsärkyoireista ja niiden rajuudesta. Tärkeä tieto lääkäreillekkin hoidon suunnittelua ajatellen, sillä siellähän ei tietoa entuudestaan kiputilanteesta ollut. Sain jopa iltapäivästä uuden soiton, jossa tarkisteltiin pärjäämistäni kipujen kanssa. Sanoin tahtovani pärjätä kotona, sillä sairaala ei näin raskaana olevalle voi paljon suurempia konsteja tarjota kuin mitä jo kotona on tarjolla olon helpottamiseksi. Sain vakuutella, että osaan hakeutua tarvittaessa hoidettavaksi, mikäli en enää pärjää. Kyllä kotiolot sairaalassa makaamisen voittaa, sillä tahdon olla lähellä rakkaitani.
Eilen otettiin löydöstä ajatellen iso määrä erilaisia verikokeita. Uteliaisuudestani tahdoin näytteenottajan lukevan listan läpi ja kertovan, mikä näyte on mihinkin. Paljon oli toki jo entuudestaan tuttuja näytteitä listalla, joilla nyt tarkkaillaan adenooman mahdollisuutta. Muutamat uudet näytteet hieman avasivat sitä, mistä muusta syytä haetaan. Osa viittasi selkeästi maksaan, jonka toiminnassa minulla on ollut jo kaksi vuotta ongelmia. Olen jo henkisesti varautunut maksan kuvantamiseen, mutta toki toivoisin selityksen löytyvän muusta. Ajatus syyllisen löytymisestä maksasta puistattaa, sillä silloinhan päässäni oleva löydös olisi suurella todennäköisyydellä etäpesäke. Jospa siis maksan toiminnan puutokset olisivat tosiaan vaan aiemman rankan lääkityksen tuoma vitsaus. Aika näyttää, mutta mieli tahtookin jossitella, sillä jopa siihen "pahimpaan" varautuminen tietyllä tapaa helpottaa tulevien vastausten vastaanottoa. Tiedon jano on suuri, mutta vielä reilun viikon ajan saan vaan pyöritellä kaikkea päässäni lääkärin tapaamista odotellessa.
Kaiken miettiminen tuntuu todellakin välillä epätodelliselta. Kuin miettisin asioita jonkun muun kuin itseni kohdalla. Tietyllä tapaa ulkoistan asiaa itsestäni. Olen osin ylpeä siitä taidosta, että jaksan pysyä ulospäin rauhallisena ja toki se ulottuu sisäiseen minäänkin ainakin osittain. Asiat asioina, jottei elämä pysähdy ja surutyö vasta, kun varmuus asioista tulee. Kuulostaa helpolta, mutta joku sisälläni ohjaa minut toimimaan näin, enkä oikein osaa edes selittää miten. Ehkä parempikin itseni kannalta, että tukipilarit kannattelevat asioiden kanssa. Näin en menetä itseäni epätoivolle. Henkinen vahvuus on voimavarani; minä jaksan, pystyn ja kykenen. Elämä on lahja, josta en aio luopua.
]]>
Sain luettavakseni kopion konsultaatiopyynnöstä, joka on osoitettu korvatautien lääkärille sisätaudeilta. Kyseessä uusi löydös, jolle ei vastaavuutta löydy aiemmista kuvantamisista. Tällä hetkellä puhutaan pehmytosamuutoksesta, jonka lähettyvillä kulkee aivohermoja. Sijainti on eri kuin 2002 leikatulla kasvaimella, joten tämän ei pitäisi selittää näkökenttien hiipumista. Suoraan adenoomaksi muutosta ei ole vielä luokiteltu, mutta kovasti sen puolesta pitäisin peukkuja. Siihen, kun kohdallani löytyy toimiva lääkehoitokin. Hormooniarvot toki kontrolloidaan verikokein adenooma epäilyn vuoksi. Parin viikon päähän osuva sisätautipolin aika antanee taas lisää vastauksia, viitaten verikokeisiin ja korvapolin konsultaatioon. Taas tuskaista odottelua edessä viikkojen ajan epätietoisena.
Toivoin saavani vastauksia kuvien avulla, mutta nyt olen erimieltä. Toisaalta nyt ollaan ajoissa liikkeellä, sillä vielä vajaa vuosi sitten viitteitä ylimääräisestä kudoksesta ei ollut. Itselläni herää kysymys, mikä kasvaimen kasvun laukaisi. Viime raskaudessa adenoomasta jäljellä olleet rippeet kuihtuivat pois. Mikäli jälleen on adenoomasta kyse, niin asiat menevät täysin päinvastoin. Hormooniarvotkaan eivät marraskuun lopussa viitanneet adenooman suuntaan, joten mikäli siitä tässä hetkessä kyse on, niin nopeaan tahtiin on kudos kehittynyt. Paljon on päässä pyöriteltäviä juttuja tämän osalta, mutta onneksi nyt on edes jotain, mitä tutkia ja hoitaa. Pelkkä "ei oo" on vuosien ajan ollut epätoivoa ruokkivaa kuultavaa. Kumpi sitten lie parempi, "syyllisen" löytäminen vai sen puuttuminen? Toki ensimmäinen antaa mahdollisuuden sille, että tilanne voisi muuttua. Tälläkin kertaa näistä voimistuneista kivuista väsyneenä saan lohtua ajatuksesta, että niiden syy voitaisiin poistaa. Isojen asioiden kanssa istun korttipöydässä ja pelko istuu rinnallani. Tulevaisuus, mitä se kohdallani tarkoittaa?
Eilisen pelko on muuttanut muotoaan ja kohde on osin vaihtunut. Tänään tapaamani lääkäri laittoi solumuutosten osalta paperini gynen syöpäpolin vastaavalle lääkärille tarkasteluun. Hieman rauhoittaa mieltä, kun saan viimein pyytämäni konsultaation syövän riskikartoitusta ajatellen. Ihan jo geenejäni ajatellen tahdon pelata varman päälle tässä asiassa. Näillä korteilla selkeästi varmistuksen varmistuskaan ei ole liioiteltua. En tahdo kuitenkaan enää elää ajatuksen kanssa, että jotain olisi voinut tehdä toisin. Pelko ohjaa ja mieli vaatii selkeitä vastauksia.
Tunnen itseni myös vihaiseksi, mutta tiedän paremmin kuin hyvin, että mieleni piilottelee pelkoa sen takana. Luotan taas siihen, että parin päivän päästä asiat ovat jäsentyneet siten, että negatiivisista tunteista voi päästää taas irti. Heikkoina hetkinä ne takertuvat iholle ja pitävät otteessaan kunnes mieli on vakaa. Tahdon uskoa, että pystyn taas nousemaan tämän kaiken yläpuolelle ja selviämään voittajana. Eväät siihen on jo hankittuna, mutta ajan antaminen itselle näissä hetkissä palvelee minua paremmin kuin asioiden väkisin vääntäminen haluttuun suuntaan. Mieleni tarvitsee aikaa ja sitähän ihmiselämä on, aikaa jonka voi käyttää haluamallaan tavalla. Ehkäpä voin hyvällä omalla tunnolla uhrata itseeni tämänkin asian käsittelyn vaativan ajan.
Ultran osalta onneksi tarjoiltiin hyviä uutisia. Pieni ihmisen alku kasvaa ja kehittyy hyvin keskikäyrällä. Painoa jo noin 1200 grammaa ja eloisan oloinen luonne kaupan päälle. Noin 10 viikkoa vielä ja saan viimein hänet syliini. Odotuksen aiheita on taas tarjolla riittämiin, mutta onneksi edes yksi niistä saa sydämen lyömään ylimääräisiä kertoja onnen sekaisten tunteiden myötä. Valonpilkahduksia ja elämäniloa tarjoillaan kaiken ikävänkin keskellä. Jaksan vielä tämänkin erän.
]]>Huomenna jälleen tapetille nousevat solumuutokset tuottavat kovasti aivotyöskentelyä. Niiden osalta toki puhutaan jo selkeästi omaan korvaanikin pahaenteisesti " vahvoista syövän esiastemuutoksista". Syöpä sanana yrittää myrkyttää järjenäänen. Omaan taustaani kasvainten kasvualustana pohjaten ajatus pelottaa. Myös geeniperimässä tämä "lahja" on otettu vastaan. Lohduttomalta tuntuu ajatus, että historia toistaisi itseään ja omat lapseni jäisivät äidittömiksi, kuten isäni jäi veljineen jo pieninä. Koko ajatus tuntuu sellaisenaan elämän julmalta ja raadolliselta "peliltä". Sitähän se ei toki ole, vaan vain elämää - se minun elämäni. Perheeni vuoksi toivoisin, että tulevat operaatiot eivät olisi kovin raskaita. Kovin jo heitä kuormitan muun sairasteluni myötä, joten armoa heidän jaksamisensa vuoksi kaivattaisiin. Huomenna otettavat näytteet myös ratkaisevat sen, kuinka pitkään pieni ihminen saa kasvaa sisälläni. Sektion aikaistamista viikolle 33 on jo alustavasti esitetty, mutta tuo aikataulu tuntuisi liian rajulta pienen ihmisen kehityksen kannalta. Kunpa uusi elämä saisi parhaan mahdollisen alun, jonka pohjalta lähteä rakentamaan sitä omaa tarinaa. ja kuinka mielelläni olenkaan seuraamassa läheltä sen kaiken tapahtuvan.
Viime viikolla jännitin magneettikuvausta, joka raskaudesta huolimatta sujui yhtä putkesta poistumista laskematta oikeinkin hyvin. Tuloksia ei ole vielä kuulunut, joten kaikki siltäkin osin avointa. Odottavan aika on pitkä ja näin raskaana ollessa se oikein korostuu. Odotettavia asioita on tälle keväälle tosiaan riittänyt ja jatkoa vain seuraa. Magneettikuvien osalta olen osin jopa luottavaisin mielin, sillä hieman tuntuu, että tämäkin kuvaus oli tarkoitettu tuomaan mielenrauha lääkärille. Virhe papereissa painaa ja riskejä ei oteta. Toki pieni pessimisti olalla huutelee, ettei taas pitäisi olla liian luottavainen. Onko tämä sitten luottoa vai voisiko laskea jopa uskoksi. Vahva on kuitenkin tunne, ettei kuvaus tarjoile selitystä kipuihin tai näön heikkenemiseenkään. Samoin, kun on käynyt jo monta kertaa aiemminkin. Toisaalta, kun niin vahvasti olen selitystä kaivannut ja mahdollisia hoitomuotojakin sen myötä. Magneettiputkessa maatessa voi kirjaimellisesti nähdä valoa putken päässä, joten varmasti siihen on mahdollisuus muutoinkin elämässä. Jollei kuvaus muuta hyötyä tarjoile, niin ainakin tuon hienon kokemuksen, jonka myötä herää mielenrauha ja hieman se usko tulevaisuuteenkin.
Aitoja ja esteitä toisensa perään on tarjolla. Tahto olla olemassa on kuitenkin lujassa, tahdon elää rakkaideni rinnalla. Tämä on toki asia, jota minulta ei kysellä. Kohtalo on sanana jo kohtalokkaan kuuloinen, joten siitä tahdon luopua. Tulevaisuus taas sanana tarjoilee toivoa ja lohtua, jota vaikeina hetkinen ihminen tarvitsee. En siis anna itseäni kohtalon käsiin, vaan uskon ja luotan tulevaisuuteen. Jokaisella meistähän on sellainen, omanlaisensa toki.
]]>Kipuihmisenä olen huomannut tämän vain korostuvan, joka johtunee vahvasti siitä, että kipu on mielessä pyörivistä asioista niin konkreettinen. Keho ei anna mielen unohtaa, joten ajattelupohjamme rakentuu sen varaan vahvasti. Kipu tekee ihmisestä kärsimättömän. Maltti on hukassa kaikessa keskittymistä vaativassa ja hermostumme. Hermostumista seuraa epätoivo, jonka syvintä olemusta ei voi edes muotoilla sanoiksi. Tuska polttaa ja olet yksin sen tunteen kanssa, joka kuristaa kurkussa asti. On vain mustalta tuntuva tulevaisuus edessä ja kirsikkana kakun päällä se riittämättömyys. Mieli vetää kaipaamaan itsessään sitä ihmistä, joka olin ennen: Jaksava, kykenevä ja pystyvä. Tuota minä olin, mutta miksen ole enää? Enkö tosiaan saa ruoskittua itseäni taas eloon?
Miksi elämä vie meiltä kyvyn toteuttaa itseämme? Mieli luopuu ihmeen helposti niistä rakkaistakin asioista suojellakseen itseään negatiivisilta tunteilta. Näidenkin rakkaiden asioiden teko pakon edessä vaatii lujan käden ruoska jatkonaan. Ennen mielihyvää tuottaneet asiat ja tekemiset vaativat nyt lujaa kättä ruoskineen. Teemme asioita pakotetusti, mutta se kaikki ahdistaa. Helpointa olisi varmaan jättää se kaikki tekemättä, mutta emme toki osaa olla lupaamatta tehdä ennen niin itsestään selviä asioita. Tässä minä olin hyvä, mutta olenko enää? Vahvuuksien kietouduttua epävarmuuteen menetämme paljon itsestämme. Mitä minä nyt olen ja edustan? On helppoa kyllä kertoa kuinka hyvä on missäkin asiassa ollut. Melkein yhtä helppoa on siihen perään sanoa, että "enää en pysty". Mieli kuitenkin piiskaa meitä henkisesti ja armo on vieras käsite. En tahdo myöntää rajoitteita, vaan tahdon olla sitä, mitä olin ennen.
Arvostuksen tunne on yksi ihmisen tärkeimmistä tarpeista. Sen varaan rakennamme itsemme ja sen, mitä me olemme. Mutta mikäli oma arvostuksemme itseämme ja vahvuuksiamme kohtaan katoaa, tämä tarpeemme ei tyydyty. Lähellämme olevat ihmiset toki arvostavat meitä, mutta polkiessamme itseämme syvemmälle suohon, emme kykene enää tuota viestiä vastaanottamaan. Rakennamme asetelman, jossa koemme jäävämme kaiken ulkopuolelle ja tuomitsemme itsemme yksinäisyyden tunteeseen. Helposti tässä kohdin syyttelemme muita, koska emme tahdo nähdä omassa toiminnassamme mitään vikaa.
Toimintamallia muuttamalla virhe olisi korjattavissa, mutta se ei olekkaan niin helppoa. Ajatustensa muuttamisesta on helppo puhua ja sitä on helppo ajatella. Se syvin minä siellä taustalla vaan sanelee ajatustemme todellisen kulun. Voimme toki tiedostamisen jälkeen ohjailla mieltämme, mutta lopulliseen muutokseen tarvitaan täysi ja todellinen käänne. Auttaisiko tähän todella entisistä ja haasteelliseksi muuttuneista rakkaista asioista luopuminen täysin, sekä uusien vastaavien etsintä? Vai tulisiko meidän sittenkin etsiä uudet tavat tehdä ja toteuttaa ne ennen niin vahvaa mielihyvää tuottaneet askareet? Jälkimmäinen palvelisi meitä siinä, ettemme kadottaisi asioista luopumisen kautta minäämme. Toki fyysiset rajoitteet rajaavatkin asioita joiltakin pois ja niiden kanssa tehtävä surutyö on väistämätöntä. Mutta varmasti löytyy niitäkin asioita joista kannattaa pitää kiinni.
"Entisenä kädentaiturina" olen kamppaillut tämän asian kanssa paljon. Kukaan ei voi täysin ymmärtää tunnekirjon määrää, joka tämän kaiken taakse kätkeytyy. Tahdon pystyä ja nykyisin teenkin taas asioita, vaikken samaa mielihyvää kaikesta enää saakkaan. Pyrin rajaamaan asioista itselleni ne, joista minulla on mahdollisuus suoriutua. Opettelua vaatii, mutta tahdon olla hyvä itseni silmissä. Itsekriittisyys saa toki ajoittain pintaan nousemaan uhmaikäisen lapsen sisältäni, joka kiukkuaa epäonnistumistaan. Selkeitä kasvukipuja siis käydään läpi. En tahdo antaa epätoivolle valtaa tässäkään asiassa, vaikka kovasti se tahtookin minua lannistaa. Paljon elämään tulleet rajoitteet ovat minulta ja minun sisimmästäni vieneet, mutta tahdon saada sen kaiken takaisin. Kivinen tie ja tunteet räiskyy. Kamppailu itseään vastaan näyttää varmasti myös läheisten silmään rajulta ja persoona vaihtelee sen myötä. Helpommalla pääsisi, kun jättäisi kaiken taakseen. Se ei kuitenkaan olisi minua, joten jatkan asian työstämistä. Uskon mahdollisuuteeni löytää taas harmonia ja oma minäni tuon kaiken kamppailun keskeltä.
Tekemiseen liittyvät tunteet eivät toki ole ainoita, joiden kanssa kamppailemme. Konkreettisena esimerkkinä tämä toimii kuitenkin hyvin. Ihmismieli kulkee kaikessa omia raiteitaan ja ilman rajoitteitakin kamppailemme saman asian kanssa. Puhumisen sanotaan auttavan, mutta puhumisen tarve on silti loputon. Emme selkeästi siis puhumalla saa purettua asioita itsestämme, vaan siihen täytyy löytää toinen kanava. Negatiivisten tunteiden jakaminen ei ole yhtä helppoa ja haluttuakaan kuin positiivisten. Karkeasti arvioiden koemme olevamme yksin silloin, kun negatiiviset ajatukset ovat saaneet meissä vallan; "sinä et voi ymmärtää minua!". Tahdomme tulla ymmärretyiksi ja kun emme koe näin automaattisesti tapahtuvan, katkeroidumme yksinäisyyden tunteen kanssa. Tämä oravanpyörä saa varmasti jatkuvuuden, mikäli emme itse tee siihen muutosta.
Olen aiemmin kirjoittanut kehon valmiudesta siirtyä kaikkien tunteiden osalta eteenpäin 30 sekunnin jälkeen. Tässä olisi mielellekkin hieno malli oikeanlaiseen toimintaan. Uskon vahvasti, että huonoista tunteista luopuminen olisi opittavissa ja näin läheistemmekin olisi helpompi päästä lähemmäs meitä. Emme enää torjuisi ja sulkisi heitä pois ajatuksiemme myötä, vaan antaisimme mahdollisuuden ymmärrykseen. Kaikkea toisen kokemaa emme toki voi sisäistää koskaan. Paljon voimme silti itse tehdä, jotta yksinäisyyden tunne ei olisi niin vallitseva. Kukaanhan meistä ei halua olla yksin.
]]>Havahduin itse eilen miettimään asiaa kunnolla. Olen taas kivun orja, joka selkäkyyryssä nurkkia pitkin lymyten yrittää pysyä pois sen huomion alta. Muutama kuukausi sitten tunsin olevani vahvoilla, hallitsin tilanteen ja samalla kipu oli minun alaiseni. Nyt tilanne on muuttunut päälaelleen ja olen lähtöpisteessä kaiken kanssa. Astetta rajummaksi ja vahvemmin oirein ilmaantuvat kipukohtaukset ovat lyöneet minut maahan. Minä matelen armoa anellen. Myös kroonisetkin kivut ovat saaneet minussa vallan. Tunnen itseni heikoksi ja pelkään. Kipu hallitsee minua.
Kotoa poistuminen ja ihmisten kohtaaminen tuntuu mahdottomalta. Uupumus ja kipu näkyvät jo kasvoilla, joten se on kaikkien nähtävillä. Pahimpana pelkona pyörii aktiivisena jylläävät kohtaukset: "Mitä jos kipu iskee muiden nähden ja itsehillintä ei toimi?". En tahdo selitellä kohtaukseen liittyvää tapahtumaa, koska tuntuu, ettei kukaan voisi edes ymmärtää. Tuska lyö läpi ja minä vikisen. Nolaisin vain itseni. Ainakin ajateltuna nämä tilanteet tuntuvat noloilta. Varmasti ymmärrystäkin tarjoiltaisiin, mutta silti ajatus yleisöstä ahdistaa. Minä piiloudun kipuineni, mutta samalla annan niille vallan sanoittaa elämääni. Vastapeluri käyttää jo kovia aseita, kun minä vasta kerään joukkojani kasaan. Koskaan ei toki ole myöhäistä lyödä peliä poikki. Tämä on MINUN elämäni!
Olen yrittänyt "makustella" tämän hetkisiä kipukohtauksia. Yrittänyt löytää sen langan pään, miten ja mistä kaikki alkaa. Tahdon uskoa, että löydän ratkaisun miten pysäyttää kohtauksen eteneminen. Neurologi aikoinaan kuvaili keskushermostosta lähteviä kipukohtauksia epilepsiaan. Ainoa konsti hoitaa niitä tuntui olevan estolääkitykseksi määrätty epilepsialääkemix, josta ei kohdallani ollut apua. Kipulääkkeistäkään ei näihin kipuihin löydy apua, sillä kohtaus tulee, jos on tullakseen. Ennen särky vain tulvi päälle, tuli ja meni. Nyt kohtauksen luonne on muuttunut selvästi. Enteily alkaa, kun kehoni alkaa selkeästi ahdistaa psyykettäni. Jokainen pienikin ärsyke on liikaa. Jopa oman kehoni osien olemassaolo tuntuu ahdistavalta. Ahdistus saa aikaan hengitysvaikeuden ja usein kykyni tuottaa järkeviä sanoja estyy. Seuraavaksi pakonomainen tarve nieleskellä ja venytellä kaulaa puolelta toiselle, sekä lopulta alkaa leukojen availu. Kipu antaa sähköiskuja vasemmalle puolen päätä ja lamautuneena saa vaan odottaa, milloin se tuska jää päälle. Lopulta se tunne valtaakin kuin happo syövyttäisi puolet päästäni. Kipu ja kuumuuden tunne saa vasemman puolen tuntumaan nesteeltä, joka vain valuu pois. Vesi valuu silmistä ja verisuonet tuntuvat olevan kaulan ja pään osalta räjähtämispisteessä. Enää ei ole sitä aiempaa tarkkaa 30 sekunnin rajaa olemassa, johon olisi helppo turvata ja näin pitää itsensä kasassa. On vain kipu ja pelko - "Loppuuko tämä ikinä?!". Kohtauksesta palautuminen vie aikansa ja aivot ovat kuin hakettimen läpi menneet. Menee tovi, että mieli palauttaa irti räjähtäneen korvan ja sulanneelta tuntuneen puoliskon päästä taas paikoilleen. Tyhjä, helpottunut ja uupunut olo, mutta samalla epätoivoinen ja pelokas: "Eihän enää koskaan? EIHÄN?".
Olen muutamien päivien ajan yrittänyt löytää jo ahdistusvaiheen noustessa sen "taikanapin", jolla laukaista tilanne. Vielä en ole löytänyt vastausta, mutta joka päivä opin tilanteesta enemmän; "kiitos" säännöllisten kohtausten. Entistä selvemmäksi minulle on alkanut käydä, että kipuaalto lähtee kaulan yläosasto. Magneettikuvien pohjalta lääkärit eivät ole koskaan puuttuneet kaularankaani, vaikka osteopaatti sen huomasi olevan virheasennossa jo syksyllä 2010. Hänen mukaansa 1-2 nikaman välissä olisi nähtävillä viite ruhjeesta ja tästä syystä ranka oli rustottunut väärään asentoon. Hieman helpotusta rangan oikaisu tarjoili, sillä halvaus- ja puutumisoireet loppuivat raajojen osalta ja kasvojenkin osalta tämä oire on jäänyt enää vain harvinaisemmaksi vieraaksi. Jospa tähänkin tulisi joskus selvyys. Lääketieteen tuki tulisi jälleen tarpeeseen, mutta onhan tällä oireella nimikin toki, SUNCT -oireyhtymä. Pelkkä nimi oireelle, muttei selitystä taustasta. Ainakin tahdon itse oivaltaa oireiston etenemisen ja näin oppia mahdollisesti hallitsemaan sitä. Ehkä joku päivä myös se perimmäinen syy kaikelle selviää. Asian käsittelyä se helpottaisi ja kohtausten päällä leijuva pelon voimakin varmasti väistyisi sen jälkeen täysin. Kantavavoima tässä hetkessä on halu löytää ratkaisu ja toki kaikesta voittajana selviäminen. Tahdon hallita elämääni itse.
Jotta voin hallita taas elämääni, minun on tehtävä muutos. Valtapeli on käännettävä päälaelleen. Ainakin minun pitäisi opetella pois tavastani alistua pelkojeni myötä. Itsekriittisyys on kaksiteräinen miekka. Se saa minussa heräämään halun asian kätkemiseen, jotten nolaisi itseäni. Toisaalta se taas ruoskii minua siitä, että toimin väärin antaessani vallan toisaalle. Jälleen se kultaisen keskitien löytäminen olisi avain onneen, mutta sanominen ja muutoksen tekeminen ovat kaksi eri asiaa. Luotto omaan vahvuuteeni on horjunut, mutta tekeekö se minusta todella pelkästään heikon ihmisenä? Kummankin piirteen hyväksyminen itsessä olisi välttämätöntä, jottei kolikko kääntelisi puoltaan, vaan se edustaisi kokonaisuutta. Taito osata olla tarpeeksi vahva, jotta rohkenee olla myös heikko. Todellisuudessa vain oikeasti vahvat ihmiset osaavat yhdistää nämä ja sen minäkin tahdon oppia. Oppia olemaan armollinen itselleni tilanteiden niin vaatiessa, mutta silti pysymään vahvana niissäkin hetkissä. Ihminen ei voi hallita koko maailmaa, mutta omaa elämäänsä ja minäänsä kyllä. Minä voin olla vahva ja heikko, mutta hallita tilanteita silti.
Tämän kurssin sisältö tuntuu taas kohtuuttoman rankalta suorittaa läpi, mutta jälleen minulle tarjoillaan mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Pakotettuna kurssilaisenakin aion hyödyntää tämän kaiken. Ehkä olen tämän omaksuneena jälleen astetta valmiimpi. Ehkä myös tämän kaiken päämäärä vielä valkenee minulle. Tulevaisuus on avoin.
]]>