Aamukahvia ja aurinkoa keittiön ikkunan läpi. Kohtuullisesti jo lämmittävä aurinko ei vielä helli kipuihmistä. Kompastuskivenä tahtoo olla liian aikainen keväinen pukeutuminen ja kylmyys pääsee kyllä iskemään pahemman kerran. Sisällähän siitä ei toki ole ongelmaa ja aurinko herättää ihanan positiivisen fiiliksen. Väkisin käy pieni toivon pilkahdus kivuttomammasta päivästä aurinkoisessa säässä - Kesää odotellessa :)

Eilinen piipahdus kipupsykologin luona toi taas hieman vastetta ja uusia mietteitä. Karu totuushan on, ettei ihminen pysty kokonaisuutena täysin tuntemaan itseään, saati tiedostamaan oman henkisen minän syitä muovautua sellaiseksi kuin se on tässä hetkessä. Ihmisen aistit ja muut tietoisuuden tajunnat muovaavat meitä jo kohdusta alkaen. Solumuistiin jää myös äitimme tunteet ja kokemukset. Kaikkea emme voi siis selittää, vaikka kuinka tahtoisimme oppia tuntemaan itsemme. Vaikkei kaikkia syy-seuraus -suhteita tiedostaisikaan tahdon silti uskoa, että kykenen hallitsemaan itseni kokonaisuutena - tuntea itseni niin hyvin kuin se vaan mahdollista on. Kipu tekee ihmisestä usein turhankin nopeatempoisen, mitä ärtymiseen tulee. Keskittymiskyvyn alentuminen ja tuo todellinen stressiherkkyys syövät naista joka päivä. Mitä sitten haluan olla? Sen tiedän, etten halua purkaa muihin ihmisiin sitä kivun tuomaa "tuskaa", sillä silloin se voittaa minut. Kukaan ei halua olla se ikuinen kakkonen.

Ihmisen elämä on kuin pyramidi. Kivijalka on ne konkreettiset asiat: perhe, toimeentulo, koti, sosiaaliset suhteet, jne. Ihminen luontaisesti kaipaa vakautta elämäänsä. Tämä korostuu siinä kohdin, kun tulee isosti resursseja vieviä asioita elämään, kuten sairaus, elämänmuutokset, tunne-elämän haasteet, jopa se kipukin. Silloin on erityisen tärkeää, että elämä on muulta osin vakaata ja ns hanskassa. Kivijalan päälle rakentuu sitten taas se henkisen minän osuus. Se, mitä minä olen ja miten minä henkisesti voin. Kivun kohdalla tällä pyramidilla on usein myös katto, joka kattaa pienen osan kärjestä. Siellä komeilee se lääkinnällinen apu, jolla on keinotekoisesti tarkoitus ohjata kehoa käsittelemään kipuviestejä toisin ja jopa sivuuttamaan ne. Tämän osan olen itse päättänyt täyttää myös sillä henkisellä minällä, jotta löydän kehossani tavan korjata hermoston tuomien kipuviestin tulvaa ilman keinotekoisia apuja. Haasteellista, mutta vielä jaksan uskoa ja toivoa, että se on mahdollista. Eläimillä on luonnostaan tuo taito ja siksi emme usein koiraystävistämmekään näe kivun olemassa oloa kovinkaan helposti. Sama taito on ollut varmaan aikoinaan myös ihmisellä, mutta kehitys on polkenut sen jalkohinsa. Jospa sen voisi vielä herättää.

Tässä hetkessä meneillään olevat fysio- ja toimintaterapia, sekä kipupsykologin vierailut tukevat todella hyvin minua tässä matkassani. Henkilökemiat toimivat ja olen todella näiden alojen ammattilaisilta saanut juuri sitä, mitä olen halunnut. Tietoisuus siitä, ettei suoranaista vauriota kehostani löydy kipuja selittämään. Kipu on siis aivoissani oleva "virheasetus", jonka osalta herää toivo, että voisin sen tällä aktiivisella työlläni myös korjata. Alkuun se tuntui hurjalta ja miltei siltä pelätyltä luulosairaudelta, mutta hieman pohdittuani asiaa tulin tulokseen, että kaikki on ihan järjellistäkin. En luule kipujani, tiedän ne todellisiksi. Otin harppauksen hyväksyntään ja rentoutumisharjoituksien yhteydessä päästän ne tulemaan lähelleni ja annan niille tietoisuuden aivoissani. Tämän avulla olen oppinut sietämään kipuani paremmin. Se ei ole kaappiin tungettu mörkö, joka väkisin kömpii esiin, vaan se saa olla osa elämääni. Viha on toki luonnollinen tunne, joka epätoivon kanssa pyrkii pintaan. Kantapään kautta on tullut opittua, kuinka nämä tunteet vaan ruokkii kipua - se suorastaan mässäilee niillä ja polkee jalkoihinsa kaiken positiivisuuden. Haluanko myrkyttää itseni vihalla ja katkeruudella? Siihen on helppo vastata. Mutta, kun kysytään tahtoa olla se entinen iloinen ja positiivinen itsensä, tulee notkahdus ja vähintäänkin epäuskoinen vastaus. Varmaan luonnollistakin epäillä omaa tahdonvoimaansa, jaksamista ja kykyä muuttaa sen jyskyttävän pikajunan suuntaa, jonka määränpää tuntuu lukitulta ja raiteet loputtomilta. Syytämme helposti kohtaloa ja itseään elämää siitä, mitä koemme. Emme tule ajatelleeksi, että sillä syyttelyllä pidämme mielemme negatiivisena. Samalla haaskaamme elämämme ilottomuudelle ja kohta emme nauti mistään. Elämä on kuitenkin lahja meille jokaiselle, jonka laatuun voimme myös itse vaikuttaa positiivisilla ajatuksilla, sekä armolla itseään ja elämäntilannettaan kohtaan. Aina ei se elämän tarjoama koulu tunnu helpolta, mutta sen mukana voi oppia elämästä ja itsestään uutta. Mahdollisesti myös oivaltaa elämän tarkoituksen, voiko sitä edes tietää. Totuuksiahan on monia :)