Kilpailuvietti, itsekriittisyys ja määrätietoisuus ajavat meidät usein vaatimaan itseltämme enemmän kuin, mihin jaksamisemme antaa myöden. Elämä on aikataulutettua ja tarkkaan mietittyä. Kiire pilkahtelee tuon tuosta jopa puheessamme, sen aiheuttamasta stressistä puhumattakaan. Mutta kuinka osaisimmekaan hidastaa tahtia ja jäädä tarkastelemaan elämäämme siihen hetkeen, jossa nyt olemme.  Elämä ei ole työ, vaikka se suuren osan päivän tunneista saattaakin viedä. Sieltä saatu arvostus taas ruokkii meitä positiivisuudella, olemme jotain. Saman tekee urheilu ja siinä pärjääminen, kuten toki muutkin mielekkäät harrastukset. Tunne "minä olen hyvä" on helposti ansaittavien listalla, sillä sen pitäisi olla meissä jokaisessa itsestäänselvyys. Minä olen hyvä juuri tällaisena.

Kello edustaa aikaa ja se usein on yleisin kilpakumppanimme. Vaikkei pakotteita olisikaan tehdä asioita kiireellä, asetamme silti itsellemme aikarajoja: "siivoan 45 minuuttiin koko kodin", "tämän lenkin vedän pienempään aikaan kuin viimeeksi", jne. Mutta miksi teemme näin? On toki hieno tunne, kun voittaa itsensä, mutta onko juokseminen aikaa vastaan sittenkään se ainoa tie itsemme arvostamiseen. Hetkellisesti varmasti kyllä, mutta kuinka pitkään se hetki kullakin kestää ja mihin se riittää. Toki yksilöllistä, mutta liekkö itsensä ruoskiminen kuitenkaan se avain onnellisuuteen oman minän kanssa. Sitä epäilen suuresti.

Itse pyörin samaisessa oravanpyörässä. Vaadin itseltäni jokainen päivä jotain enemmän. Tahdoin nähdä edistymiseni. Jokainen epäonnistuminen sai ruoskimaan itseäni, "huomenna hoidat homman paremmin". Elämään tulleiden rajoitteiden myötä opin viimein pysähtymään ja huomasin, mitä olin tekemässä. Vajaakuntoisena ja vajaalla käsiparilla en enää ollutkaan niin hyvä kaikessa, missä vaadin itseltäni täydellistä suoriutumista. Mutta tarviiko kaiken olla sitä suoriutumista? Voisiko se olla vain tekemistä? Henkiset resurssit kärsivät ainaisen riittämättömyyden tunteen ja itsensä soimaamisen jyllätessä päässä. Kaikesta olisi pitänyt selvitä kuten aina ennenkin ja samaisessa ajassa. Miksen antanut itselleni armoa?

Luulin 18-vuotiaana kokemani aivokasvaimen leikkauksen ja näkövamman ilmenemisen myötä oppineeni elämästä jotain. Tunsin itseni onnekkaaksi, kun näin vielä maailman. Tehty leikkaushan paransi näköäni hieman. Opin nauttimaan kaikesta näkemästäni ja myös iloitsemaan saamastani oppikoulusta. Opin kirjaimellisesti näkemään kaiken uudestaan.  Silti edelleen sisällä oli piilossa se jokin, joka potki eteenpäin. Se ei antanut minun tunnustaa itselleni ja ympäristölleni, että olen näkövammainen. Käteen tarjottu valkoinen keppi jäi jääräpäisyydestä kaappiin. Tahto selvitä voittajana oli niin kova, ettei luonto antanut periksi. Olisihan kepistä ollut ja olisi tietysti vieläkin apua. Pelko itsensä nolaamisesta pitää sen silti pois kädestäni. Pienet kömmähdykset menevät nyt inhimillisyyden ja kömpelyyden piikkiin, mutta kepin kanssa kulkiessa olisin silmätikkuna ja kaikki tekemäni virheet rekisteröitäisiin tarkemmin. Ja se päällimmäinen tunne oli asiasta: "Näyttäisin kepin kanssa hölmöltä! - Ei, sitä en tahdo!". Ihan alusta alkaen kaikesta piti taas selvitä itse, eikä heikentynyt näkötilanteeni saanut koskaan olla syynä sille, että jotain jäisi tekemättä. Asiat tehtiin, vaikka hammasta purren ja armoa tuntematta. Pieniä myönnytyksiä toki joutui tekemään ja luovuin muutamista rakkaista harrastuksista, sillä huoli muiden turvallisuudesta piti järki-ihmisen pois mm rinteestä, ja samasta syystä toki autokin jäi parkkiin. Tunsin itseni iloiseksi ja positiiviseksi, jota onnistumisen ilo ruokki. Kaikesta jääräpäisyydestä huolimatta oletin olevani oikeilla jäljillä, mutta väärässä olin. Selkeästi en tiedostanut toimintani pohjaa. En antanutkaan itselleni armoa vammani myötä, vaan käytin sitä itseni ruoskimiseen. Halu olla "normaali" oli päällimmäisenä, enkä voinut sallia kenenkään näkevän vajauttani. Jokainen näkövamman takia tapahtunut vahinko kirveli ja lujaa, epäonnistuminen ei ollut sallittua. Näkövammastani tietävät ihmiset hämmästelivät pärjäämistäni ja minä nautin tunteesta, jonka hämmästely minussa herätti. Olin avoin asiasta puheissani, mutta käytännössä tilanne oli eri, en myöntänyt totuutta itselleni.

Vuosia jatkuneen itseruoskinnan jälkeen sain syyn pohtia asiaa uudestaan alkaneiden päänsärkyjen myötä. Kohtauksen aikana ilmenneet halvaus- ja puutumisoireet kasvoissa koin nolona ja piilottelin niitä katseilta. Puheeseen tullut epäselvyys kielen toisen puolen puutumisen myötä piti naisen mielummin vaiti. Tilanne oli hämmentävä ja uusi, joka sai menemään kipsiin. Mitä nyt? Pelkäsin itseni nolaamista ja peittelin kipuni mahdollisimman pitkälle. Monet kerrat tuli mm palavereissa, kaupan kassalla ja kaupungilla kulkiessa sinnillä pidettyä naama peruslukemilla, vaikka olisi tehnyt mieli kaatua maahan huutamaan tuskaani.  Ajoittain kohtauksia oli mahdoton piilottaa, sillä silmän kyynelehtiminen ja suoranainen kuolan valuminen oli vaikea pitää vain itsellä. Rajuimpina kertoina myös korvasta lirahti nestettä. Kohtausten ennakoitavuutta ei ollut, joten jokainen poistuminen kodin turvaa antavien seinien sisältä oli pelottava. Lopulta kipu alkoi viemään ajoittain hetkeksi myös näkö- ja puhekyvyn. Pelko niiden menettämisestä kokonaan kävi jokainen kerta mielessä. Mitä elämä tekee minulle ja miksi? Viikkoja meni piilotellessa sosiaalisia tilanteita. En hallinnut tilannetta, joten koitin kätkeä sen. En kestänyt muiden ihmisten huolta kohtaustilanteen laukaisemana, joten piilotin kaiken ja kärsin hiljaa. Lopulta se sama vanha itseruoskinta astui kuvaan. Olenko heikko ja alistuva? Pakotin itseni ulos ja takaisin liikkeelle. En tahtonut olla heikko, saati antaa valtaa kellekkään muulle kuin itselleni. Minä olen voittaja, aina. Ehkä voittaja kyllä, mutta millä hinnalla. En edelleenkään antanut itseni olla heikko edes heikkona hetkenä. Jokainen kipukohtaus sai kiroamaan sisäisesti itseäni ja varsinkin kehoani. Jokainen julkisella paikalla koettu kohtaus söi itsetuntoa, eikä itsensä soimaamisella ollut rajaa. Kirosanoja ja itsensä tauotonta mollaamista kaikui silloinkin, kun muutamat kerrat kaupan hyllyjen välissä olin tutkivinani tuotteita, vaikka todellisuudessa jouduin seisomaan aloillani kivun vietyä minulta näön. Nöyryyttäviä ja noloja hetkiä. Enkö muka todella voinut taistella vastaan? Mielestäni tahdonvoimani oli riittämätön. Paluun entiseen mahdollisti kohtausten välinen normaali fyysinen kunto ja jaksaminen. Vielä en ollut valmis näkemään virheellistä tapaani toimia.

Käden kohdalla yritin toistaa samaa kaavaa, mutta nyt minulla oli selkeä ja näkyvä heikkous; toimimaton yläraaja ja kroonisetkivut. En voinut enää sivuuttaa asiaa. Hammasta purren hoidin silti kaiken kuten ennenkin, kelloa vastaan toki. Jääräpäisyydestäni kärsin päiviäkin kestäneellä rajulla kivulla. Oli pakko lopulta hyväksyä, etten pysty, kykene ja jaksa samaa kuin ennen. Alun kamppailun jälkeen asian tiedostaminen tuli helpotuksena. Minun ei tarvitse enää siivota koko kotia edes yhtenä päivänä, vaan voin jakaa sen työn useammalle päivälle. Opin kuuntelemaan kehoani ja voimavarojani. Muutos tuli pakotetusti, vaikkakin asteittain. Vasta viime syksynä oivalsin, että armolla itseäni kohtaan annan itselleni myös mahdollisuuden onnistua. En henkisellä ruoskinnalla aja itseäni alas, vaan menen tilanne kerrallaan. Näin minulla on enemmän henkisiä voimavaroja käytettävissä, eikä negatiiviset ajatukset aja minua epätoivoon riittämättömyyden tunteen kanssa. Minä riitän siihen, mihin tarvitsee riittää.

Elämän oppikoulu ja pitkä kurssitusaika. Lopultakin sen tavoite on minulle selvillä tältä osin. Tämän työstäminen jatkuu läpi elämän, mutta ensimmäinen askel on otettu: tiedostaminen. Vahva luonne ei ole aina ja kaikessa vahvuus. Puolestaan heikkous ja sen myöntäminen tekevät meistä vahvoja ilman ruoskintaa ja pakotteita. Myös sen heikkouden kautta löydämme sen sopivan keskitien, jossa voimme olla sekä heikkoja, että vahvoja. Kumpaakin kuitenkin edustamme. Meillä on lupa olla, mitä olemme.