Ihminen hakee helposti ikäville asioille syyllisiä. Ilmeisesti koemme lohdulliseksi sen, että voimme osoittaa vihamme yhteen osoitteeseen. Purkaa sen kaiken sisällä olevan tuskan. Onko se viha kuitenkaan oikea kanava? Tarviiko kaikelle löytää syyllinen?

Hoitovirhe. Lyhyt ja ytimekäs termi lääkärin töppäykselle. Unohdamme kuitenkin, että lääkäri on vain ihminen kaikessa inhimillisyydessään. Jälkiviisaita olemme usein jokainen ja aina on helppo sanoa, että asia olisi järkeä käyttämällä ollut selvä. Miksi ihminen sitten tekee virheitä? Viisaat sanonnat kertovat totuuden, me opimme niistä. Kuinka paljon ihminen siis tekeekään virheitä elämänsä aikana, jos se tosiaan on se paras opettajamme? Maailman täytyisi olla yksi suuri virhe. Ehkei asia ole noin mustavalkoinen ja toki voimme oppia myös toisten virheistä. Totuus kaikessa on kuitenkin se, ettemme voi "opettaa" toisiamme asioissa, jollei toinen ole valmis vastaanottamaan tarjolla olevaa tietoa ja hyödyntämään sitä. Huomaan itse reagoivani todella vahvasti mm. muiden sairasteluihin, jos ne vähänkään muistuttavat omia oireilujani. Usein kaikelle tulee vahva torjunta, vaikka koen tekeväni oikein opastaessani asiassa. "Olen tämän tien käynyt, usko minua!". Puheissani nojaan toki omaan hoitovirhe -taustaani. Pelko seurata sivusta, että joku muu joutuu samalle tielle nostaa kanaemon pintaan. "Tätä en halua edes pahimmalle vihamiehelleni". Todellisuudessa meidän on itse käytävä läpi elämän haasteet ja saatava tehdä myös ne mahdolliset virheet. Haluamme uskoa, luottaa ja toivoa asioiden järjestyvän ja ummistamme silmämme kaikelta muulta. Avoimuus on hyvästä, mutta jokainen päättää sen oman totuuden mielessään.

Läheisten suru ja kamppailu vihan kanssa on raskasta seurattavaa ja heidän vuokseen sitä tahtoo olla vahva. Vaikeiden uutisten tullessa kohdalla itsellä elämä pysähtyy ja omien ajatusten kasaamiseen menee aikaa. Näissä hetkissä on helppo lähteä läheisten mukana pohtimaan kenen vika mikäkin oli. Minun aivokasvaimeni toteaminen viivästyi lääkärien toimesta. Rajujen kipukohtausten myötä päivystyspolilla ei usemmankaan vierailun yhteydessä tohtineet siirtää asiaa yleislääkäriltä eteenpäin. Itse 16-vuotiaana en osannut vaatia vielä hoitoa. Lopulta tuli kehoitus hakeutua neurologille, jonka äiti valitsi tarkkaan. Yksityisvastaanotolla arvostettu erikoislääkäri sinetöi migreenituomion. Siitä tuli totuus ja sillä mentiin. Lääkärin sanaan luotti sokeasti. Usein kuulee puhuttavan lääkäreitä pidettävän jumalina. Vahva ilmaus, mutta totista totta. Lääkäreihin tarraamme apua hakien ja unohdamme samalla heidän olevan myös ihmisiä. Toki näillä ihmisillä on keinot käytössään tutkia meidät läpikotaisin, skannata kehomme. Silti kaikkeen ei ole hoitoa tai parannuskeinoa, vaikka ihmeitä heiltä odotammekin.

Parin vuoden sinnittely "migreenin" kanssa. Vasta näön heiketessä silmälääkärin kautta lähete silmätautipolille, jossa kahden päivän silmien tutkiminen ei tuottanut tulosta. Äitini isoäänisestä vaatimuksesta lähete samalle päivälle päivystysajalla magneettin. Löydös oli karmaiseva. Sen verran se tämän ammattikunnan edustajia kirpaisi, että lääkäreiden puheet olivat rankkoja tyrinyttä lääkäriä kohtaan. Myös vanhempien puheissa hoidon viivästymään löytyi syyllinen. Hänen takiaan menetin melkein näköni. Millään muotoa noin rajut säryt eivät nuorella ihmisellä olleet kuulemma normaaleja. Kuka kuitenkaan pystyi täysin osoittamaan kipujeni rajuuden? En itsekkään osannut arvottaa niitä, sillä kokemuspohjaa ei ollut. Itse en osannut tuntea vihaa tai katkeruutta, vaikka ne velloi muiden puheissa. Jäin sen ulkopuolelle ja jälkikäteen ajateltuna varmasti parempi niin. Olisin varmasti menettänyt negatiivisuudelle elämäni.

Viime syksynä koitti kuitenkin päivä, jolloin jouduin kohtaamaan asian kanssa todellisuuden. Jouduin tilanteeseen, jossa yllättäen kuulin tapaavani tämän lääkärin. Ensimmäinen tunne oli ahdistus ja tunne siitä, etten tahtoisi häntä nähdä. Lopulta tunsin vihan valtaavan mieleni, "sinä olet syyllinen". Kontrollin menettämistä pelkäävänä pyrin pitämään tunteeni kurissa. Koskaan en ollut tuntenut mitään vastaavaa ja olisi tehnyt mieli piiloutua, jopa itseltäni. Osasin todella vihata niin, että se löi kaikkien ajatusten läpi. Järki onneksi astui kuvaan: "tahdonko minä olla tätä?". Tarvisinko tosiaan syyllistä asialle, jolle en ollut sellaista edes etsinyt? Oliko tämä edes itsestäni heräävä tunne vai sinne istutettu? Sain mieleni rauhoittumaan ja päätin nousta vihan yläpuolelle, jossa koin aiemmin jo olleeni. Mistä tämä tunne tuli ja miksi? Herättävän kokemuksen se ainakin tarjoili ja haastoi minut yllättäen. En ollut osannut valmistautua asiaan. Samoihin aikoihin olin tietoisesti alkanut opetella olemaan armollinen itselleni. Miksen olisi sitä myös muille? Tahdoin nähdä itseni inhimillisenä ja hyväksyä tekemäni virheet ja minussa olevat puutteet. Miksi se lääkäri olisi yhtään sen vähemmän ihminen kuin minäkään? Inhimillisyys on hieno asia, joka sallii meidän olevan sellaisia kuin olemme. Tekikö yksi virhe meistä muka jotenkin huonompia? Sain itseni ja ajatukseni järjestykseen. Otin harppauksen tilanteeseen, jonka suhteen en osannut ennakoida omaa käytöstäni. Pelkäsin, että kontrollini pettäisi, mutta tämä täytyi tehdä, jotta pääsisin asiassa eteenpäin. Ihmisen kasvojen kohtaaminen rauhoitti mieleni ja tiesin vihan jääneen taakse. Anteeksianto tuli itsestään. Näin hänen tunnistavan minut potilastietojen perusteella, joka sai hänetkin hämmentymään tilanteesta. Aiemmasta kohtaamisestamme ei tarvinnut puhua, sillä me molemmat muistimme. Tapaaminen sujui ammattimaisen tyynesti. Olin ylpeä itsestäni, tätä minä haluan olla. Samalla näin meidät samanarvoisina siinä hetkissä, olimme kumpikin vain ihmisiä.

Tämä samainen lääkäri otti asiakseen tutkia taustat oireilleni ja tekee sitä parhaillaan. Hänen mielestään kannan diagnooseja joilla on annettu nimi oireille, mutta niiden syitä ei ole kartoitettu täysin. Tähän asti yhdelläkään lääkärillä ei ole tarpeeksi kiinnostusta ollut panostaa asiaan näin. Eihän hänelläkään ollut sitä ensimmäisellä tapaamisellamme, mutta selkeästi hän oli ottanut oppia virheestään. Taisi olla minun onneni, että tapasimme uudelleen. Tahdon uskoa, luottaa ja toivoa asioiden järjestyvän.