Meidän syvimmät ajatukset ja tuntomme elävät vain meille. Niitä on vaikea sanoittaa edes sille lähimmälle ihmiselle. Usein toki sanoitammekin paljon mielessämme olevia asioita, mutta kukaan ei pääse niihin kiinni kuten me itse. Oman minämme kanssa olemme siis aina yksin, niin lohduttomalta kuin se ajatuksena tuntuukin.

Kipuihmisenä olen huomannut tämän vain korostuvan, joka johtunee vahvasti siitä, että kipu on mielessä pyörivistä asioista niin konkreettinen. Keho ei anna mielen unohtaa, joten ajattelupohjamme rakentuu sen varaan vahvasti. Kipu tekee ihmisestä kärsimättömän. Maltti on hukassa kaikessa keskittymistä vaativassa ja hermostumme. Hermostumista seuraa epätoivo, jonka syvintä olemusta ei voi edes muotoilla sanoiksi. Tuska polttaa ja olet yksin sen tunteen kanssa, joka kuristaa kurkussa asti. On vain mustalta tuntuva tulevaisuus edessä ja kirsikkana kakun päällä se riittämättömyys. Mieli vetää kaipaamaan itsessään sitä ihmistä, joka olin ennen: Jaksava, kykenevä ja pystyvä. Tuota minä olin, mutta miksen ole enää? Enkö tosiaan saa ruoskittua itseäni taas eloon?

Miksi elämä vie meiltä kyvyn toteuttaa itseämme? Mieli luopuu ihmeen helposti niistä rakkaistakin asioista suojellakseen itseään negatiivisilta tunteilta. Näidenkin rakkaiden asioiden teko pakon edessä vaatii lujan käden ruoska jatkonaan. Ennen mielihyvää tuottaneet asiat ja tekemiset vaativat nyt lujaa kättä ruoskineen. Teemme asioita pakotetusti, mutta se kaikki ahdistaa. Helpointa olisi varmaan jättää se kaikki tekemättä, mutta emme toki osaa olla lupaamatta tehdä ennen niin itsestään selviä asioita. Tässä minä olin hyvä, mutta olenko enää? Vahvuuksien kietouduttua epävarmuuteen menetämme paljon itsestämme. Mitä minä nyt olen ja edustan? On helppoa kyllä kertoa kuinka hyvä on missäkin asiassa ollut. Melkein yhtä helppoa on siihen perään sanoa, että "enää en pysty". Mieli kuitenkin piiskaa meitä henkisesti ja armo on vieras käsite. En tahdo myöntää rajoitteita, vaan tahdon olla sitä, mitä olin ennen.

Arvostuksen tunne on yksi ihmisen tärkeimmistä tarpeista. Sen varaan rakennamme itsemme ja sen, mitä me olemme. Mutta mikäli oma arvostuksemme itseämme ja vahvuuksiamme kohtaan katoaa, tämä tarpeemme ei tyydyty. Lähellämme olevat ihmiset toki arvostavat meitä, mutta polkiessamme itseämme syvemmälle suohon, emme kykene enää tuota viestiä vastaanottamaan. Rakennamme asetelman, jossa koemme jäävämme kaiken ulkopuolelle ja tuomitsemme itsemme yksinäisyyden tunteeseen. Helposti tässä kohdin syyttelemme muita, koska emme tahdo nähdä omassa toiminnassamme mitään vikaa.

Toimintamallia muuttamalla virhe olisi korjattavissa, mutta se ei olekkaan niin helppoa. Ajatustensa muuttamisesta on helppo puhua ja sitä on helppo ajatella. Se syvin minä siellä taustalla vaan sanelee ajatustemme todellisen kulun. Voimme toki tiedostamisen jälkeen ohjailla mieltämme, mutta lopulliseen muutokseen tarvitaan täysi ja todellinen käänne. Auttaisiko tähän todella entisistä ja haasteelliseksi muuttuneista rakkaista asioista luopuminen täysin, sekä uusien vastaavien etsintä? Vai tulisiko meidän sittenkin etsiä uudet tavat tehdä ja toteuttaa ne ennen niin vahvaa mielihyvää tuottaneet askareet? Jälkimmäinen palvelisi meitä siinä, ettemme kadottaisi asioista luopumisen kautta minäämme. Toki fyysiset rajoitteet rajaavatkin asioita joiltakin pois ja niiden kanssa tehtävä surutyö on väistämätöntä. Mutta varmasti löytyy niitäkin asioita joista kannattaa pitää kiinni.

"Entisenä kädentaiturina" olen kamppaillut tämän asian kanssa paljon. Kukaan ei voi täysin ymmärtää tunnekirjon määrää, joka tämän kaiken taakse kätkeytyy. Tahdon pystyä ja nykyisin teenkin taas asioita, vaikken samaa mielihyvää kaikesta enää saakkaan. Pyrin rajaamaan asioista itselleni ne, joista minulla on mahdollisuus suoriutua. Opettelua vaatii, mutta tahdon olla hyvä itseni silmissä. Itsekriittisyys saa toki ajoittain pintaan nousemaan uhmaikäisen lapsen sisältäni, joka kiukkuaa epäonnistumistaan. Selkeitä kasvukipuja siis käydään läpi. En tahdo antaa epätoivolle valtaa tässäkään asiassa, vaikka kovasti se tahtookin minua lannistaa. Paljon elämään tulleet rajoitteet ovat minulta ja minun sisimmästäni vieneet, mutta tahdon saada sen kaiken takaisin. Kivinen tie ja tunteet räiskyy. Kamppailu itseään vastaan näyttää varmasti myös läheisten silmään rajulta ja persoona vaihtelee sen myötä. Helpommalla pääsisi, kun jättäisi kaiken taakseen. Se ei kuitenkaan olisi minua, joten jatkan asian työstämistä. Uskon mahdollisuuteeni löytää taas harmonia ja oma minäni tuon kaiken kamppailun keskeltä. 

Tekemiseen liittyvät tunteet eivät toki ole ainoita, joiden kanssa kamppailemme. Konkreettisena esimerkkinä tämä toimii kuitenkin hyvin. Ihmismieli kulkee kaikessa omia raiteitaan ja ilman rajoitteitakin kamppailemme saman asian kanssa. Puhumisen sanotaan auttavan, mutta puhumisen tarve on silti loputon. Emme selkeästi siis puhumalla saa purettua asioita itsestämme, vaan siihen täytyy löytää toinen kanava. Negatiivisten tunteiden jakaminen ei ole yhtä helppoa ja haluttuakaan kuin positiivisten. Karkeasti arvioiden koemme olevamme yksin silloin, kun negatiiviset ajatukset ovat saaneet meissä vallan; "sinä et voi ymmärtää minua!". Tahdomme tulla ymmärretyiksi ja kun emme koe näin automaattisesti tapahtuvan, katkeroidumme yksinäisyyden tunteen kanssa. Tämä oravanpyörä saa varmasti jatkuvuuden, mikäli emme itse tee siihen muutosta.

Olen aiemmin kirjoittanut kehon valmiudesta siirtyä kaikkien tunteiden osalta eteenpäin 30 sekunnin jälkeen. Tässä olisi mielellekkin hieno malli oikeanlaiseen toimintaan. Uskon vahvasti, että huonoista tunteista luopuminen olisi opittavissa ja näin läheistemmekin olisi helpompi päästä lähemmäs meitä. Emme enää torjuisi ja sulkisi heitä pois ajatuksiemme myötä, vaan antaisimme mahdollisuuden ymmärrykseen. Kaikkea toisen kokemaa emme toki voi sisäistää koskaan. Paljon voimme silti itse tehdä, jotta yksinäisyyden tunne ei olisi niin vallitseva. Kukaanhan meistä ei halua olla yksin.