Viha on väistynyt varjostamasta ajatustyötä ja henki kulkee helpommin. Tilalle on tullut hieman tyhjä ja hämmentynyt olo. Jälleen näin isojen uutisten jälkeen koen olevani hukassa itseltäni. Paljon on ajatuksia, mutta järjenääni pitetelee kaksin käsin katseen horisontissa. Mieli harhailee epätodellisen ja todellisen välillä. Mitä minun pitäisi ajatella?

Helposti pintaan nousee ajatus kaiken epätodellisuudesta. Tapahtuuko tämä kaikki todella? Ja jos ja kun tapahtuu, niin oliko se aikaisempi harmooninen näkemys elämästä vain lumetta, johon halusin uskoa. Järki toki seisoo rinnalla ja tukee henkisen työstämisen pohjaa. Vahva tahto olla kartalla kaikessa ajaa vaan syvemmälle mietteisiin. Itsekriittisyys ruoskii taustalla: "Miksi horjut?". Yllättävä käänne ja olen taas polvillani. Mutta miksi? Tiedän, että jalkani kantaisivat, mikäli mieli saisi ajatukset kasaan. Oma horjuminen on vaikea hyväksyä. Läheisten vuoksi olet taas vahva, vaikka se työtä teettääkin. Tietysti opittu malli itsehillinnästä ja kontrollin säilyttämisestä on ja pysyy. Itku-potku -raivarit voisivat auttaa pahan purkamiseen, mutta en voi sallia sitä itselleni. Pystyn parempaan.

Epätietoisuus kalvaa mieltä. Lääkärit eivät vielä anna vastauksia, joita kaipaisin kipeästi. Google on ollut kaverinani penkomassa mahdollisuudet läpi. Näiden mahdollisuuksien kirjo on suuri, mutta kokonaiskuvan hahmottaminen helpottaa. Torstain soitto sisätautipolille sai hoitajat järkyttymään, kun kerroin alkaneista uusista päänsärkyoireista ja niiden rajuudesta. Tärkeä tieto lääkäreillekkin hoidon suunnittelua ajatellen, sillä siellähän ei tietoa entuudestaan kiputilanteesta ollut. Sain jopa iltapäivästä uuden soiton, jossa tarkisteltiin pärjäämistäni kipujen kanssa. Sanoin tahtovani pärjätä kotona, sillä sairaala ei näin raskaana olevalle voi paljon suurempia konsteja tarjota kuin mitä jo kotona on tarjolla olon helpottamiseksi. Sain vakuutella, että osaan hakeutua tarvittaessa hoidettavaksi, mikäli en enää pärjää. Kyllä kotiolot sairaalassa makaamisen voittaa, sillä tahdon olla lähellä rakkaitani.

Eilen otettiin löydöstä ajatellen iso määrä erilaisia verikokeita. Uteliaisuudestani tahdoin näytteenottajan lukevan listan läpi ja kertovan, mikä näyte on mihinkin. Paljon oli toki jo entuudestaan tuttuja näytteitä listalla, joilla nyt tarkkaillaan adenooman mahdollisuutta. Muutamat uudet näytteet hieman avasivat sitä, mistä muusta syytä haetaan. Osa viittasi selkeästi maksaan, jonka toiminnassa minulla on ollut jo kaksi vuotta ongelmia. Olen jo henkisesti varautunut maksan kuvantamiseen, mutta toki toivoisin selityksen löytyvän muusta. Ajatus syyllisen löytymisestä maksasta puistattaa, sillä silloinhan päässäni oleva löydös olisi suurella todennäköisyydellä etäpesäke. Jospa siis maksan toiminnan puutokset olisivat tosiaan vaan aiemman rankan lääkityksen tuoma vitsaus. Aika näyttää, mutta mieli tahtookin jossitella, sillä jopa siihen "pahimpaan" varautuminen tietyllä tapaa helpottaa tulevien vastausten vastaanottoa. Tiedon jano on suuri, mutta vielä reilun viikon ajan saan vaan pyöritellä kaikkea päässäni lääkärin tapaamista odotellessa.

Kaiken miettiminen tuntuu todellakin välillä epätodelliselta. Kuin miettisin asioita jonkun muun kuin itseni kohdalla. Tietyllä tapaa ulkoistan asiaa itsestäni. Olen osin ylpeä siitä taidosta, että jaksan pysyä ulospäin rauhallisena ja toki se ulottuu sisäiseen minäänkin ainakin osittain. Asiat asioina, jottei elämä pysähdy ja surutyö vasta, kun varmuus asioista tulee. Kuulostaa helpolta, mutta joku sisälläni ohjaa minut toimimaan näin, enkä oikein osaa edes selittää miten. Ehkä parempikin itseni kannalta, että tukipilarit kannattelevat asioiden kanssa. Näin en menetä itseäni epätoivolle. Henkinen vahvuus on voimavarani; minä jaksan, pystyn ja kykenen. Elämä on lahja, josta en aio luopua.