Keskeiset asiat elämässämme muodostavat arkemme. Perheellisen arki on usein aika tasaista, mutta samalla vaiherikasta. Joka päiväisiin yllätyksiin saa varautua, eikä koskaan aamusta tiedä, mitä päivä tuo tullessaan. Rakastan arkeani, vaikkei se juuri suurta jännitysnäytelmää tarjoile. Eloisa tyttäreni ja spontaani mieheni värittävät päivän sisältöä. Meillä on ihanaa ja nauramme paljon yhdessä. Voisiko ihminen enempää toivoa, kuin hyväntuulisuutta ja viihtyisää kotia rakkaine ihmisineen?

Minun elämässäni vahvana osana kulkee toki sairasteluni. Tämän myötä työstän paljon asioita henkisesti, mutta prosessointi aikaa tälle ovat ne tunnit päivässä, jolloin perheeni ahertaa omissa askareissaan. Koen, että tämä on minun työtäni näin sairaana "lomaillessani". Asioiden käsittelyn ansiosta opin tuntemaan itseni ja hallitsemaan tilanteita siten, että henkinen jaksaminen riittää myös kaikkeen muuhun.  Halu oppia käsittelemään mm. kipua automaattisesti on vahvasti mukana. Tahdon tällä työllä saavuttaa elämässäni normaalin tilan, sen jossa mieleni keskittyy positiivisiin asioihin ja toki arkeenkin kaiken tämän sairastelunkin keskellä. Tämän työn teen itseni lisäksi myös perheeni  ja muiden läheisteni vuoksi. En tahdo olla puolitehoinen haamu, vaan täysin elossa oleva ihminen - äiti, puoliso, tytär, sisko, täti ja ystävä.

Kirjoittaminen on minun tapani käsitellä asioita. Samaa teen toki puhuessani, mutta kirjoituksiin voin aina palata uudestaan näin halutessani. Avoimen kirjoittamiseni myötä olen herännyt miettimään, millaisen kuvan annan ympäristölleni. Tietenkään muiden mielipiteillä ei pitäisi olla väliä, mutta kuin luonnostaan tämä ajatus nostaa päätään. Samalla herään miettimään itse itseäni; "Mitä minä olen? Olenko sairauksiani märehtivä ja itsesäälissä rypevä ihminen? Vai sittenkin jotain muuta?" Viesti läheisiltäni on onneksi ollut selkeä. En elä vain sairauksilleni, vaan minusta on muuhunkin. Toki kohtausmainen kipu "änkeää" perheemme arkeenkin lupia kysymättä, mutta onneksi se ei ole kaikki. Mieheni näkee minut edelleen positiivisena, vahvana ja iloisena. En siis ole menettänyt itseäni tässäkään hetkessä synkkyydelle. Olen elossa ja kykenen antamaan itsestäni muille jotain.

Muiden ihmisten mielipiteiden ajattelu ja niiden kuuleminen epäsuorasti ja epämieluisassa muodossa herättävät sisäisen pahanolon. Mutta miksi vaivaisin päätäni muiden mielipiteillä? Ihmisten on helppo tuomita muiden teot ja tavat, vaikkeivat tietäisikään toisesta tarpeeksi. Kun olemme itse kohteena näissä tilanteissa toki toivoisimme, että asiasta kysyttäisiin suoraan meiltä itseltämme. Ei tunnu hyvältä tulla leimatuksi puutteellisen tiedon varassa ja tämä saa tuntemaan suuttumustakin. Mutta onko minulla tarvetta perustella elämäni todellista laitaa kenellekkään? Olen jo tehnyt tietoisen valinnan, etten anna esim. kipujeni vähättelylle edes ajatusta. Minä tiedän, mitä se kaikki on ja kuinka todellisena. En tahdo alentua selittämään, sillä tiedän sen kaiken turhaksi. Miksi reagoisin muuhun arvosteluun sen kummemmin? Onko kenelläkään oikeutta ylipäätään kyseenalaistaa toisen elämässä mitään? 

Omalla kohdallani kritiikkiä on vuosien saatossa tullut asiasta, jos toisesta. Onko minun todella tarve todistella osaavani elää oikein? Aikoinaan tyttären syntymän jälkeen kohtasin epäluuloja äitiyttäni kohtaan. Näkövammani nostettiin esiin, samoin sairastelutaustani. Nuorena ja tuoreena äitinä tämä kaikki tuntui todella pahalta. Tekikö tuo kaikki todella minusta huonomman äidin? Näkivätkö ihmiset minut todella noin "onnettomana"? Perhe on aina ollut elämäni keskiö ja varsinkin lapseni, jonka vuoksi olen tehnyt kaikkeni. Kaikki tuo oli luontaista, mutta silti jouduin todistelemaan asioiden olevan näin. Silloin en osannut sivuutta muiden mielipiteitä, mutta nyt haluan tehdä niin. Minun ei tarvitse selitellä tai vakuutella, sillä luotan omaan näkemykseeni täysin. Elämämme on antoisaa ja hyvää vastoinkäymisistä ja sairauksien tuomasta rasitteesta huolimatta. Ne ovat osa elämääni, mutta eivät koko elämäni.

Kritiikin kuuleminen omasta elämäntavasta tuntuu kohtuuttomalta varsinkin, kun tuomion tekijä on arjen ulkopuolella oleva taho. Kuinka vähäisen tiedon varassa voi muodostaa kokonaiskuvaa asiasta, jollei sitä rakenneta luulojen varaan? Minun kohdallani pelkkä kirjoitettu teksti ei voi toimia perusteena, sillä siinä käsittelen vain osaa elämästäni. Haravoimaton piha ja pesemättömät ikkunatkaan eivät kokonaisuudesta kerro mitään. Nämä vain esimerkkeinä monista vaihtoehdoista. Jokaiselta löytyy asioita, joiden perusteella voisimme kyseenalaistaa ja tehdä johtopäätöksiä. Miksi ihminen kokee siihen tarvetta? Koemmeko ylemmyyden tunnetta, kun löydämme toisen elämästä epäkohtia? Oikein muuta selitystä en ole keksinyt. Todellisuudessa kenenkään elämä ei ole niin täydellistä, etteikö joku keksisi syytä kritisoida sitä. Itse toivoisin, etteivät ihmiset käyttäisi aikaansa näin negatiivisella tavalla. Ainakin toivoisi näiden kriittisten ajatusten herättyä, että ne keskitettäisiinkin muiden ihmisten sijaan siihen omaan elämään. Tarkasteltaisiin sitä ja etsittäisiin siitä ne epäkohdat, sillä muiden kustannuksella itsensä korokkeelle nostaminen tarjoaa vain hetken hurmosta. Ihmiset ovat usein pieniä, mutta aina on mahdollisuus tietoisesti kasvattaa itseään ja näin kasvaa ihmisenä.