Kipu tahtoo alistaa. Sen voima perustuu siihen, että sitä pelkää. Kivun pelkääminen on luonnollista ja sen myötä välttelemme sitä elämässämme. Pelko suojelee ja ohjaa, mutta missä tilanteessa se muuttuu kivun polttoaineeksi? Milloin voimme sanoa kivun herättämän pelon hallitsevan meitä?

Havahduin itse eilen miettimään asiaa kunnolla. Olen taas kivun orja, joka selkäkyyryssä nurkkia pitkin lymyten yrittää pysyä pois sen huomion alta. Muutama kuukausi sitten tunsin olevani vahvoilla, hallitsin tilanteen ja samalla kipu oli minun alaiseni. Nyt tilanne on muuttunut päälaelleen ja olen lähtöpisteessä kaiken kanssa. Astetta rajummaksi ja vahvemmin oirein ilmaantuvat kipukohtaukset ovat lyöneet minut maahan. Minä matelen armoa anellen. Myös kroonisetkin kivut ovat saaneet minussa vallan. Tunnen itseni heikoksi ja pelkään. Kipu hallitsee minua.

Kotoa poistuminen ja ihmisten kohtaaminen tuntuu mahdottomalta. Uupumus ja kipu näkyvät jo kasvoilla, joten se on kaikkien nähtävillä. Pahimpana pelkona pyörii aktiivisena jylläävät kohtaukset: "Mitä jos kipu iskee muiden nähden ja itsehillintä ei toimi?". En tahdo selitellä kohtaukseen liittyvää tapahtumaa, koska tuntuu, ettei kukaan voisi edes ymmärtää. Tuska lyö läpi ja minä vikisen. Nolaisin vain itseni. Ainakin ajateltuna nämä tilanteet tuntuvat noloilta. Varmasti ymmärrystäkin tarjoiltaisiin, mutta silti ajatus yleisöstä ahdistaa. Minä piiloudun kipuineni, mutta samalla annan niille vallan sanoittaa elämääni. Vastapeluri käyttää jo kovia aseita, kun minä vasta kerään joukkojani kasaan. Koskaan ei toki ole myöhäistä lyödä peliä poikki. Tämä on MINUN elämäni! 

Olen yrittänyt "makustella" tämän hetkisiä kipukohtauksia. Yrittänyt löytää sen langan pään, miten ja mistä kaikki alkaa. Tahdon uskoa, että löydän ratkaisun miten pysäyttää kohtauksen eteneminen. Neurologi aikoinaan kuvaili keskushermostosta lähteviä kipukohtauksia epilepsiaan. Ainoa konsti hoitaa niitä tuntui olevan estolääkitykseksi määrätty epilepsialääkemix, josta ei kohdallani ollut apua. Kipulääkkeistäkään ei näihin kipuihin löydy apua, sillä kohtaus tulee, jos on tullakseen. Ennen särky vain tulvi päälle, tuli ja meni. Nyt kohtauksen luonne on muuttunut selvästi. Enteily alkaa, kun kehoni alkaa selkeästi ahdistaa psyykettäni. Jokainen pienikin ärsyke on liikaa. Jopa oman kehoni osien olemassaolo tuntuu ahdistavalta. Ahdistus saa aikaan hengitysvaikeuden ja usein kykyni tuottaa järkeviä sanoja estyy. Seuraavaksi pakonomainen tarve nieleskellä ja venytellä kaulaa puolelta toiselle, sekä lopulta alkaa leukojen availu. Kipu antaa sähköiskuja vasemmalle puolen päätä ja lamautuneena saa vaan odottaa, milloin se tuska jää päälle. Lopulta se tunne valtaakin kuin happo syövyttäisi puolet päästäni. Kipu ja kuumuuden tunne saa vasemman puolen tuntumaan nesteeltä, joka vain valuu pois. Vesi valuu silmistä ja verisuonet tuntuvat olevan kaulan ja pään osalta räjähtämispisteessä. Enää ei ole sitä aiempaa tarkkaa 30 sekunnin rajaa olemassa, johon olisi helppo turvata ja näin pitää itsensä kasassa. On vain kipu ja pelko - "Loppuuko tämä ikinä?!". Kohtauksesta palautuminen vie aikansa ja aivot ovat kuin hakettimen läpi menneet. Menee tovi, että mieli palauttaa irti räjähtäneen korvan ja sulanneelta tuntuneen puoliskon päästä taas paikoilleen. Tyhjä, helpottunut ja uupunut olo, mutta samalla epätoivoinen ja pelokas: "Eihän enää koskaan? EIHÄN?".

Olen muutamien päivien ajan yrittänyt löytää jo ahdistusvaiheen noustessa sen "taikanapin", jolla laukaista tilanne. Vielä en ole löytänyt vastausta, mutta joka päivä opin tilanteesta enemmän; "kiitos" säännöllisten kohtausten. Entistä selvemmäksi minulle on alkanut käydä, että kipuaalto lähtee kaulan yläosasto. Magneettikuvien pohjalta lääkärit eivät ole koskaan puuttuneet  kaularankaani, vaikka osteopaatti sen huomasi olevan virheasennossa jo syksyllä 2010. Hänen mukaansa 1-2 nikaman välissä olisi nähtävillä viite ruhjeesta ja tästä syystä ranka oli rustottunut väärään asentoon. Hieman helpotusta rangan oikaisu tarjoili, sillä halvaus- ja puutumisoireet loppuivat raajojen osalta ja kasvojenkin osalta tämä oire on jäänyt enää vain harvinaisemmaksi vieraaksi. Jospa tähänkin tulisi joskus selvyys. Lääketieteen tuki tulisi jälleen tarpeeseen, mutta onhan tällä oireella nimikin toki, SUNCT -oireyhtymä. Pelkkä nimi oireelle, muttei selitystä taustasta. Ainakin tahdon itse oivaltaa oireiston etenemisen ja näin oppia mahdollisesti hallitsemaan sitä. Ehkä joku päivä myös se perimmäinen syy kaikelle selviää. Asian käsittelyä se helpottaisi ja kohtausten päällä leijuva pelon voimakin varmasti väistyisi sen jälkeen täysin. Kantavavoima tässä hetkessä on halu löytää ratkaisu ja toki kaikesta voittajana selviäminen. Tahdon hallita elämääni itse.

Jotta voin hallita taas elämääni, minun on tehtävä muutos. Valtapeli on käännettävä päälaelleen. Ainakin minun pitäisi opetella pois tavastani alistua pelkojeni myötä. Itsekriittisyys on kaksiteräinen miekka. Se saa minussa heräämään halun asian kätkemiseen, jotten nolaisi itseäni. Toisaalta se taas ruoskii minua siitä, että toimin väärin antaessani vallan toisaalle. Jälleen se kultaisen keskitien löytäminen olisi avain onneen, mutta sanominen ja muutoksen tekeminen ovat kaksi eri asiaa. Luotto omaan vahvuuteeni on horjunut, mutta tekeekö se minusta todella pelkästään heikon ihmisenä? Kummankin piirteen hyväksyminen itsessä olisi välttämätöntä, jottei kolikko kääntelisi puoltaan, vaan se edustaisi kokonaisuutta. Taito osata olla tarpeeksi vahva, jotta rohkenee olla myös heikko. Todellisuudessa vain oikeasti vahvat ihmiset osaavat yhdistää nämä ja sen minäkin tahdon oppia. Oppia olemaan armollinen itselleni tilanteiden niin vaatiessa, mutta silti pysymään vahvana niissäkin hetkissä. Ihminen ei voi hallita koko maailmaa, mutta omaa elämäänsä ja minäänsä kyllä. Minä voin olla vahva ja heikko, mutta hallita tilanteita silti.

Tämän kurssin sisältö tuntuu taas kohtuuttoman rankalta suorittaa läpi, mutta jälleen minulle tarjoillaan mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Pakotettuna kurssilaisenakin aion hyödyntää tämän kaiken. Ehkä olen tämän omaksuneena jälleen astetta valmiimpi. Ehkä myös tämän kaiken päämäärä vielä valkenee minulle. Tulevaisuus on avoin.