Minulla oli lapsena kultakala. Se asui lasimaljassa ja vaikutti sangen onnelliselta elämäänsä. Ajanmyötä kala muuttui ja se kiersi kehää, oli selkeästi vailla päämäärää. Lopulta kala ei enää edes itse valinnut suuntaansa, vaan sen teki hapetin, jonka aiheuttama virtaus päätti kalan suunnan ja se tyytyi jatkamaan sille annettua reittiä. Ikääntyessään kala menetti myös horisontaalisen suuntavaistonsa ja se ui jopa selällään annetun reitin, mikäli se kirottu hapetin vaan kala paran selälleen sattui pyöräyttämään. Kala oli ilonani yli 8 vuotta, pitkä ikä kalalle. Mutta oliko se onnellinen, sitä en voi ikinä tietää.
Olen jälkikäteen tajunnut eläneeni samanlaisessa maljassa. Minua ei sinne laitettu väkisin, vaan menin sinne itse. Minun maljassani ei ollut todellisia seiniä, vaan ne seinät rakentuivat valinnoistani. Lopulta se muodostui kuplaksi, jonka mukana elämä rullasi, siten miten rullasikin. Jälkiviisaana voin todeta, että tämänkin vaiheen olisin mieluusti jättänyt elämättä, mutta paljon se opetti.
En ollut kipujeni kanssa yksin, vaan tukenani olivat lääkärit. Aivokasvain taustani myötä kipujani ei väheksytty, vaan minulle sanottiin, että heidän ei tarvitse epäillä minun tietämystäni kovista kivuista. Tottahan se oli tietysti, tiesin kyllä sen kaiken. En vaan olisi uskonut, mihin tieni lääketieteen mukana menisi, kun "kaikki mahdollinen apu" koitettiin löytää kipujani lievittämään kroonisten kipujen alkaessa. Alkuun se uusi resepti lääkärikäynnin yhteydessä tuntui lohdulliselta. Toiveikas piipahdus apteekissa "nyt minä paranen" -ajatukset päässäni. Annosten nostoa ja uuden aloitusta. Tehostelääkkeiden etsintää ja niiden annosten nostoa. Kipujani ei vähätelty ja tunsin saavani apua, mutta kehoni oli eri mieltä. Lopulta lääkemäärä oli ihan järjetön ja päivittäisten pillerien määrä sai naisen nousemaan sängystä jokainen aamu siinä "elämänsä krapulassa". Toki kaikkeen löytyy lääkkeitä ja avustavia lääkkeitä huudeltiin apuun, kun kipukynnystä piti nostaa ja nukahtamista helpottaa. Lopulta mahalaukku sanoi jo vastalauseita, joten erilaiset vatsansuojalääkkeet ja pahoinvointilääkkeet astuivat kuvaan. Pisteenä i :n päälle maksani lopetti d-vitamiinin varastoinnin ja arvo laski. Vitamiinilisää hevoskuorma ja toki kalkit sun muut päälle, jotta osteoporoosin riskiä voitaisiin minimoida. Kehoni oli loppu, joten myös laastaripohjaisia valmisteita kokeiltiin. Ihoni vaan sanoi tähän ison vastalauseen ja kokeiluksi se vain jäi. Liekkö onni?
Fyysiset oireet eivät olleet toki ainoita haittoja. Kadotin itseni lääkevarastooni. Alkuun se toi toivoa ja uskoa. Toki lohtuakin, sillä minua kuunneltiin. Lääkkeet olivat siinä kohdin vielä mahdollisuus, johon kannattikin tarrata. Voiko elämä silti jatkua siten? Viikoissa lääkkeiden tuomaan turvaan tuli pakkomielteinen olo ja puolillaan oleva pilleripurkki edusti jo tyhjää. Pelko niiden loppumisesta ja ilman pärjäämisestä takoi takaraivossa - "En pärjää ilman näitä!". Tämä toki hieman herätti, mutta ei tarpeeksi tehdäkseni muutosta asiaan. Persoonani alkoi muuttua ja vahvana tunneihmisenä koin kadottavani kaiken ilon ja aidot tunnetilat elämästäni. Nauru ei tuntunut miltään, muttei kyllä itkettänytkään. Olin kuin tyhjäkuori ja se pitikin enemmän paikkaansa, kun tahdoin edes hyväksyä. Keskushermostoon vahvasti vaikuttavat lääkkeet todella poistivat minut ajoittain kehostani poissaolokohtauksien myötä. Itsehän en tätä ole tiedostanut, mutta läheisten varovaisetkin huomauttelut tekivät asiasta lopulta todellisen. Ihmiset ympärilläni sopeutuivat, mutta eläimet eivät toki antaneet tätä armoa ja viesti tuli suoraan silmille. Todistettua tuli, ettei sylissä silitettävänä ollut kani jaksa odottaa käden liikkeen jatkumista, vaan kohtauksen jälkeen silittelin ilmaa ennen kuin itse tajusi kanin jo etsineen muuta touhua itselleen. Onneksi ajallisesti ei puhuttu pitkistä ajoista ja vielä ei varsinaista herätystä tullut suunnan muuttamiseksi. Lopulta varoituksena tulleet poissaolokohtaukset saivat vakavamman käänteen, kun sain epilepsiakohtauksen. Lääkkelliseksi todettiin neurologin toimesta. Tässä hetkessä alkoi valjeta sen hetkisen elämäni karu todellisuus, kuka hallitsi ja ketä. Olin jo kadottanut selkeästi itseni lääkkeiden tuomaan turruuteen. Aloitekyky oli nolla, enkä jaksanut innostua mistään. Keskittymiskyky oli olematon ja jo parin minuutin keskittymistä vaativa uurastus piti tehdä osissa. Keskittymiskyvyn osalta huolensa osoitti psykologi kuntoutuspolin testejä tehdessäni. Hänestä siinä oli havaittavissa selkeää notkahtelua, joka taas esti saadun informaation siirtymisen muistiin asti. Hän alkoi jo puhella minulle mahdollisesta otsalohkonrappeumasta, joka onneksi magneettikuvien perusteella osoittautui turhaksi huoleksi tässä kohdin. Taas vastauksena se sana "lääkkeellinen oire". Niin hurjalta kuin se kuulostaakin, lääkitsin itseni sairaaksi.
" Äiti, tekevätkö nuo lääkkeet sinut taas terveeksi?". Elin kaiken tämän ajan yksin lapseni kanssa. Olin avoin ja rehellinen, jonka myötä lapsi ei syytellyt itseään missään vaiheessa pahasta olostani tai kivuistani. Asia oli vahvasti päivittäisenä aiheena ja se toki harmittaa jälkikäteen. Miksen ollut vahvempi? Olisinko voinut peittää tuon kaiken lapseltani? Vastaus kumpaankin on ei. Olen tyytyväinen, että asia osattiin käsitellä, mutta soimaan itseäni siitä, miksen herännyt "todellisuuteen" aiemmin. Kun pahoittelin jaksamattomuuttani osallistua leikkeihin tai muihin juttuihin, sain vastaukseksi: "Kyllä minä äiti tiedän, mistä tuo johtuu - no niistä lääkkeistä". Lapsen suusta kuulin totuuden tilanteesta, hänkin näki sen selkeämmin kuin minä tahdoin nähdä. Itsesyytökset huonosta äitiydestä jylläsivät kovana, mutta arki pyöri ja lapsi oli etusijalla kaikessa. Toki lapsi oli selkeästi huolissaan minusta, mutta avoimuus ja läheisyys onneksi lievittivät sitäkin tunnetta. itseäni harmitti, kun en henkisesti voinut antaa vastetta lapselleni samaan tapaan kuin ennen. Se innovatiivisuus ja leikkisyys olivat hetken kadoksissa, mutta se hetkikin voi joskus tuntua ikuisuudelta, varsinkin pienen lapsen elämässä.
Kipupolin kaavakkeiden täyttely henkisestä jaksamisesta ja kivun tuomista haitoista oli aina odottamassa ennen lääkärille pääsyä. Naistenlehtien testien tapaan siitä sitten laskettiin pisteet, jonka mukaan tehtiin diagnoosin tynkää henkisestä jaksamisesta. Määrätietoisena ja itsekriittisenä ihmisenä sitä toki koki itsensä riittämättömäksi ja soimasi itseään siitä, ettei kykene samaan kuin ennen. Pelkäsin tulevaa jo ihan lapsen takia ja kipujen vuoksi en saanut nukuttua. Tämän kaiken pohjalta tulokseksi lääkäri totesi keskivaikean masennustilan. "Minäkö masentunut? No en!". Lääkäri tahtoi varmistua tuloksesta ja teki ohjeistuksen mukaan suullisesti saman tyyppisen kysymysten sarjan. Hän oli edelleen vakuuttunut saamastaan tuloksesta ja kirjoitti reseptin masennuksen hoitoon. Tuntui pahalta. En osaa edes kuvailla sitä sekamelskaa päässäni tuon käynnin aikana ja sen päätteeksi. Sen päätin, ettei tilanne voi enää jatkua. Tahdon olla taas minä itse ja määrätä elämäni suunnasta. Sillä kertaa kirjoitetut reseptit jäivät lääkärin pöydälle. Vahva kaiku toisti sisälläni, että masennuslääkkeiden aloituksen jälkeen kadottaisin itseni vaan pahemmin. Mutta mistä tämä kaikki johtui? Lapseni sanoin: "No niistä lääkkeistä". Todellinen herääminen tapahtui viimein - Mitä olin elämälleni tekemässä?
Sairaslomalaisena oli ollut liian helppo hautautua kotiin ja eristäytyä ystävistäkin. En halunnut kenenkään näkevän tuskaista taisteluani kipujen kanssa. Eikä jaksamista sosiaalisille suhteille tuntunut edes olevan. Kauppareissutkin oli muuttuneet työlääksi, koska ihmiskontaktit ärsyttivät ja hermostuttivat. Kaikesta huolimatta potkin itseni kipupolin käynnin jälkeisenä päivänä uimahallille rakkaan elementin äärelle. Uinti ei onnistunut ja käsi kipeytyi. Siirryin kuntoaltaassa kuntokävelijöiden radoille. Kiersin kehää vedessä, kuten se kultakalani maljassaan, ja mietin kaikkea. Alkuun olo oli pettynyt, koska en kyennyt enää uimaan, taas yksi menetetty rakas harrastus. Ruoskin itseäni ja heikkouttani. Vesi, hallin kohina ja oma sisäinen ääni seuranani jatkoin altaassa. Kävely tuntui turhalta, joten muutin askelluksen juoksuksi. Parin kierroksen jälkeen alkoi fiilis kohentua. Juoksu sujui ja vauhti miellytti, mikä onnistumisen riemu! Uimahalli sai minusta vakiokävijän. Joskus altaassa vierähti 1,5 tuntia, kun toisinaan taas havahduin kellon karanneen ja allasaika venyi 3 tuntiin. Päätin aina hallille mennessäni, että nousen altaasta vasta, kun koen oloni hyväksi. En tiedä olisinko parempaa terapiaa itselleni löytänyt. Oli aikaa ajatella ja pakko kuunnella itseään. Ennen niin rakas paikka oli minulle taas tuttu. Vaikka laji oli uusi, aloin huomata sen tuovan saman hyvän olon kuin uinti teki aikoinaan. Yhdessä halliterapian kanssa auttoi lääkeannostusten asteittainen laskeminen. Viikko viikolta olin taas enemmän oma itseni.
No entäs se kaiken alku eli kivut, ne eivät lääkemäärästä huolimatta kadonneet, saati edes hirveästi lievittyneet. Milloin haitat ja hyödyt menivät päälaelleen? Olisiko pitänyt tajuta aiemmin pysäyttää tämä suohon uppoaminen? Hyviä kysymyksiä vailla oikeita vastauksia. Sen tiedän, ettei lääkkeiden laskeminen pahentanut kipujani. Päinvastoin, selvisin niiden kanssa paremmin henkisten voimavarojen kohentuessa. Olin tyytyväinen valintaani ja olen edelleen. Lääkäreiden mukaan hyötyisin lääkkeistä säännöllisellä käytöllä, jotta niiden myötä tulisi se toimintakyky. Kai jokaisen keho on yksilö, mutta minun kohdallani tulos oli kaikkea muuta. Nyt osaan kuunnella itseäni kokonaisuutena, jonka muodostaa keho ja mieli yhdessä. "Äiti, ihanaa, kun olet taas terve!", kyyneleet silmiin nostattava hetki - lapseni tunnisti minut taas! Ja se rakkauden tunne sisälläni lastani kohtaan - onko se sattunut aina näin paljon?! En koskaan unohda sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran lääkkeiden laskun jälkeen tunsin naurun sisälläni. Olin aidosti iloinen ja se tuntui hyvälle. Tuntuu, että sain elämäni takaisin. Kaiken tuon jälkeen minulle avautui uusi mahdollisuus elää ja sen aion tehdä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.