Tänään vierailin sairaalassa silmätautienpolilla. Kovin valoisalta ei tulevaisuus kaikilta osin näytä, mitä näkemiseen tulee. Kentät hiipuu ja lääkäri etsii sille syitä. Vanha vaurio näköhermossa ei kuulemma käy selitykseksi ja pikainen lähete magneettiin lähti vetämään. Ensin lääkäri tuumi mahdollisuutta venyttää kuvausta lapsen syntymän yli, mutta pitkän pähkäilyn tuloksena päätyi määräämään kuvauksen tehtäväksi raskaudesta huolimatta. Sanattomaksi vetää. Taas yksi iso kysymysmerkki lisää. Iso oire, jolle ei ole selitystä. Mieli tahtoisi keksiä sellaisen, jotta voisi ymmärtää tilanteen. Yritin lääkärille tarjoilla päänsärkyjen ja näköoireen yhteyttä, muttei hän suoranaisesti lähtenyt yhdistämään niitä. Siinä olisi ollut joku johtolanka, mutta ei. Löysä hirttosilmukka jälleen ja mahdollisuudet puoleen ja toiseen mahdottomat ennustaa. Mieli tahtoo vastauksen ja mielellään heti. Malttia jälleen kerran kysytään asiassa, jonka ajattelukin tekee kipeää. Mitä elämä tekee minulle?

Ensimmäinen järkiperäisesti heräävä ajatukseni näköön liittyen on aina ollut silmien avaaminen. Se, että osaa aidosti arvostaa saamaansa lahjaa ja herää myös näkemään ympäröivän maailman. 12 vuotta sitten asia tuli eteeni ja nyt uudestaan. Mitä minun pitäisi vielä nähdä? Olenko mahdollisesti sivuuttanut jotain? Aiemmin opin katsomaan asioita muutenkin kuin pintaraapaisulta. Löysin tahdon nähdä asioiden ja jopa ihmisten sisälle, ymmärsin etsiä kaikesta ne aidot asiat, sekä halun hahmottaa asiat kokonaisuutena. Unohdin aikoinaan toki itseni tuon kaiken ulkopuolelle, mutta sen suhteen olen tehnyt korjausliikkeen ja olen oppinut näkemään itseni. Vieläkö minulta odotetaan asiassa enemmän? Tämä on toki vain mieleni luoma totuus siitä, miksi olen asian kohdannut. Tämä ajatus on tuonut lohtuakin ja muokannut asiaa positiivisempaan suuntaan mielessäni. Koen sen opettaneen minulle paljon ja olen saamastani opista kiitollinen. Nyt kuitenkin jo mieli anoo armoa. Onko se liikaa pyydetty, ettei asialla enää koeteltaisi mieltäni? Olen kuitenkin oppinut elämään ja toimimaan tilanteen kanssa mainiosti ja siltä kaikelta ollaan viemässä pohja. Ihan kuin kaikki tekemäni työ olisi ollut turhaa. Suuttumusta herättävää vähättelyä kasvuani kohtaan. Se on päällimmäinen ajatukseni, mutta jospa asia ei sentään olisi niin. Suuttumusta silti tunnen, vaikkei sille vielä selvää pohjaa ole. Eikö mikään riitä? Miksen saa keskittyä olemaan onnellinen, vaan kiviä tipahtelee lisää tielleni? Tunnen itseni väkisin narriksi, jonka asemaan en tahdo alistua. Mutta kuinka voin taistella tilannetta vastaan, kun minulle ei suoda tietoa miten se olisi edes mahdollista? Elämä saa usein meidät tuntemaan itsemme pieneksi kaiken keskellä, eikä sen pelaama peli tunnu reilulta. Jospa kuitenkaan vahva mieli ei olisi täysin avuton tuon kaiken keskellä, vaan osaisi pelata omat korttinsa oikein: Jollen tee elämästä vihollista, niin saan mahdollisuuden ymmärtää asioita. Pelaaminen samalla puolella ei näissä hetkissä ole helppoa, mutta se taitaa olla välttämätöntä tulevaa ajatellen.

Rakkaiden huoli minusta on liikaa, muttei asia salailulla kummene. Tieto lisää tuskaa, mutta sen avulla voimme valmistautua tulevaan. Edelleen tahdon uskoa, että kaikella on tarkoitus. Ehkä tämänkin asian kohdalla se tarkoitus lopulta selviää minulle, kun on oikea aika. Siihen saakka voin vaan toivoa elämän tietävän voimavarani ja koettelevan minua vain niiden rajoissa. Elämä voittaa aina ja päättää myös suunnan, miellyttipä se meitä tai ei.