Pidentyneet kirjoitusvälit kertovat pään sisäisestä sekamelskasta. Vaikea suhtautua asioihin tasaisesti, kun mistään ei tiedä mitään. Sen tiedän, etten ole valmis luopumaan vielä toivosta, enkä elämänilostakaan. Raskausviikkoja jo reilu 32 täynnä. Vastaukset ovat lähellä, mutta silti viikkojen päässä.

Lämmittävä aurinko herättää luontoa eloon. Viikonlopun aikana alkoi jo ihanasti vihertää ja viime yö oli jo melko valoisa. On hienoa huomata myös itsessään tapahtuvan muutoksen. Kivun varjotkin tuntuvat paljon pienemmiltä ja ja mieli on eloisa. On ihana huomata itsessään tapahtuva muutos, sillä kaikesta huolimatta huomaan myös nauttivani elämästä. Yhä vakaammin mieli ja keho tekee päätöstään kaiken jatkumisesta, jolla uskon olevan vain positiivista vaikutusta. Tiedän olevani vahva ja luotan siihen, luotan itseeni.

Elämän tarkoitus on meille jokaiselle yksilöllinen, mutta varmasti myös kovin samanlainen. Usein olen miettinyt ihmisten tarvetta hakea kaiken aikaa muutosta elämäänsä. Tuleeko koskaan se aika, kun voimme pysähtyä ja todeta olevamme onnellisia? Voiko onnellisuus olla pysyvä olotila? Minä tahdon uskoa, että näin voi olla. Tässä hetkessä voisin sanoa, että minulla on kaikki se, mitä pysyvänä osana elämääni tarvitsen. Toki elämäänsä tahtoo värittää pienillä jutuilla, mutta tarvitseeko elämän silti olla ainaista rimpuilua muutoshakuisine tavoitteineen. Onni on meissä, jos vaan näemme sen. Jo me itse kokonaisuutena olemme onni, jonka voimme jakaa rakkaiden ihmisten kanssa. Periaatteessa emme tarvitse muuta, sillä me itsenämme olemme täysin riittäviä.

Näitä asioita tulee miettineeksi, kun elämä pysähtyy omalla kohdalla hetkeksi. Itsekkin olen useamman kerran ollut tilanteessa, jossa mieli pakottaa pysähtymään ja käsittelemään asioita syvällisemmin. Jokainen kerta on helppo vannoa, että kaikesta selviämisen jälkeen sitä olisi onnellinen siihen, mitä elämässään jo on. Tämä tahtoo unohtua liiankin nopeasti, vaikkei toki kiitollisuuttaan kaikesta saavuttamastaan ja saamastaan unohtaisikaan. Jostain sisältämme löytyy aina se halu muutokseen ja käytösmalli, jonka myötä vahvoinkin ottein niitä muutoksia haetaan ja tehdään.  Ovatko nämä muutokset sitten edes todellisesti elämänlaatua parantavia vai huonontavia? Se lienee sivuseikka, mutta niihin käytetyt voimavarat ovat pois itseltään elämiseltä. Kaiken tuon aikana olemme unohtaneet elää sille elämälle, joka meillä jo on.

Olen yrittänyt löytää selitystä itsestäni tälle vahvalle käytösmallille. Mitä määrätietoisellakin muutoshakuisuudellani tavoittelen? Minulla on kaikki, mitä tarvitsen ja olen onnellinen perheestä, kodista, ystävistä, jne. Sen olen jo oivaltanut, ettei koulutus tai työura määritä arvoani, kuten ei muidenkaan. Jokaisen elämä on samanarvoinen, sillä maailmaan tullaan ja maailmasta lähdetään samalla tavalla. Toki voimme näiden välisen elämän itse rakentaa haluamaksemme annettujen olosuhteiden mukaan. Kuolema on kuitenkin meidän jokaisen velvollisuus elämää kohtaan. Aina kuolemaan asti meillä on kuitenkin mahdollisuus muokata itseämme ja muuttaa elämäämme, mutta teemmekö sen vain, jotta voimme kuolinvuoteella kokea olevamme onnellisia. Rimpuilu muutoksen vuoristoradassa takaa ainakin sen, ettemme eläessämme osaa nauttia saavutetusta onnesta ja onnellisuudesta. Unohdamme elää sen kaiken, jotta voisimme saavuttaa vieläkin suuremman onnellisuuden tunteen. Arvostuksen tarve on vahva ja sen myötä tahdomme elää oikein. Mutta onko olemassa edes sitä yhtä oikeaa tapaa elää? Varmasti jokaisella asiasta mielikuvansa on, mutta rakennammeko päätelmämme liiaksi sen varaan, mitä oletamme muiden meiltä odottavan. Tärkeintä on löytää se vastaus itsestään, sillä vain itse tiedämme milloin koemme itsemme onnelliseksi.

Meillä jokaisella on se oma aikansa lainassa elämältä. Emme itse aina voi valita tulevia tapahtumia, mutta voimme valita kuinka henkisesti elämme niiden kanssa. Meillä on mahdollisuus kokea itsemme onnelliseksi jokaisena päivänä, jos vaan pysähdymme näkemään ja tuntemaan sen kaiken. Jokainen päivä on ansainnut tulla eletyksi ilolla, sillä syitä onnellisuuteen löytyy jo ihan vain olemassaolostamme: minä olen, koen ja tunnen. Elämänilo on kantava voima, josta on syytä pitää kiinni. Sen avulla ihminen kokonaisuutena on vahvempi. Pelko kaiken loppumisesta on meissä jokaisessa, mutta elämänsä rakentaminen sille on väärä suunta. Elämää on niin kauan kuin sitä on, eikä yksikään päivä ole pelolle uhraamisen arvoinen.

Aina on syytä antaa mahdollisuus henkiselle kasvulle ja tässä asiassa tahdon kehittyä. Tahdon elää elämäni ilolla ja tuntea onnellisuuden, joka minulla tässä hetkessä on. Annan elämän kantaa, enkä pyri muuttamaan elämääni kaiken aikaa. Minulla todellakin on avaimet onneen jo käsissäni, joista en päästä irti. Annan muutosten löytää minut, enkä tuhlaa aikaani niiden etsimiseen. Keskitän voimavarani elämiseen pelkojen käsittelyn sijaan.  Sallin itseni olla onnellinen.