Sisälläni kasvaa pieni ihminen. Niin uskomattomalta kuin se jo sellaisenaan tuntuukin. Erityisen hienolta sen saa tuntumaan se, että kaiken tämän piti olla kohdallani täysin mahdotonta. Tässä silti olen pyöreän vatsani kanssa odottamassa kesää ja uutta tulokasta. Voi tätä sisälläni olevaa rakkauden määrää. Lapsiaan voi todellakin rakastaa niin, että se ihan sattuu. Olen onnekas, kun elämä on antanut minulle lahjaksi näin hienon asian.

Aivolisäkekasvaimen myötä sain 18-vuotiaana lapsettomuustuomion. Todellista ihmetystä raskautumiseni herätti vajaa 9 vuotta sitten ja kauhukuvia luotiin sikiön mahdollisesta kehityspysähdyksestä jne. Silti tälle aamua sain valmistella pienen 8-vuotiaan tyttäreni valokuvausta varten. Kuinka ihanalta tuntuikaan harjata tyttäreni pitkiä hiuksia hänen jatkaessa loputonta puhetulvaansa. Siinä oli minun oma lapseni, jota minun ei olisi pitänyt olla mahdollisuus saada, mutta siinä hän on. 

Pelottavankin ja tarkkaan seuratun raskausajan jälkeen saatoin aikoinaan vain huokaista helpotuksesta, kun keväällä 2006 sain syylini suurimman lahjan, jonka ihminen voi vaan elämältä toivoa. Kehoni oli taistellut ja voittanut sen taiston, jolle lääketiede oli jo sanoittanut tuomionsa. Ihmiskeho on sopeutuvainen ja nuoren keho sitä vielä enemmän. En koskaan lakannut uskomasta, enkä missään vaiheessa päättänyt eläväni lapsetonta elämää. En tyytynyt siihen valmiiseen vastaukseen vaan menin elämän mukana. Elämä antoi tässä asiassa minulle armoa. Paljon olin jo itsestäni kasvaimen myötä antanut, joten ehkä tämä pieni rohkaisu elämän jatkuvuudesta tulikin tarpeeseen. Se antoi minulle mahdollisuuden olla elämän tärkein ihminen, sain tulla äidiksi.

Nyt elämä tarjoilee minulle mahdollisuuden kokea tuo sama uudestaan. Saan lisää rakkautta elämääni ja lahjan, josta olen enemmän kuin kiitollinen. Olen onnekas, että rinnallani tätä pientä rakkautta on odottamassa ihana mieheni, sekä intoa täynnä oleva isosiskonalku. Meistä tulee perhe, jolla on käsissään kaikki se, mitä onnellinen elämä vaatii. Kunhan vaan osaamme nähdä sen kaiken olemassaolevan ja vaalimme sitä. Onni on tarjolla, kun sen osaa ottaa vastaan. 

 

 

Tällä kertaa olen luottavaisin mielin, vaikka luonnollisesti raskauden eteneminen on tarkkailussa jälleen äitiyspoliklinikalla. Tahdon uskoa ja luottaa siihen, että kaikki menee jälleen hyvin. Tällä hetkellä raskauteni on edennyt 27 viikolle, joten hyvässä vauhdissa ollaan kohti määränpäätä. Sektion aikaistamisesta on puhuttu, mutta oma tahtoni olisi antaa pienen kasvaa mahdollisimman pitkään sisälläni. Sikiöseulontojen myötä kävimme jo lapsivesipunktiossa, josta onneksemme tuli hyviä uutisia. Hieman muitakin huolestuttavia tekijöitä on matkaan tullut, joiden vuoksi toki ymmärrettävästi on myös tehtävä tarvittaessa myönnytyksiä. Silti on helpompi asettaa pienen hyvinvointi omansa edelle, kuten vanhemmilla on luonnollisesti tapana tehdä.

En osannut aavistaa saavani jälleen huonoja uutisia viime syksyisen leikkauksen jälkeen. Elämä hymyili ja tuntui hyvältä mennä elämässä eteenpäin. Ennen raskauttani osallistuin kohdunkaulansyöpäseulontoihin, enkä millään muotoa osannut pelätä tulevaa. Raskauduin ja kävimme ensimmäisessä ultrassa uuden vuoden aattona. Näimme ihanan pienen virkeän vauvamme ensimmäisen kerran ja mieli täyttyi onnesta. Tähän onneen löytyi varjo samaisena päivänä postilaatikkoon pudonneesta kirjeestä, jonka avasin tämän vuoden ensimmäisenä päivänä. Syöpäseulontojen laboratorio ilmoitti minulle, että löydös oli hälyttävä ja vaati lisätutkimuksia sairaalalla. Nopeasti eteen tipahti aika näytteenottoon, joista selvisivät vahvat kohdunkaulansyövän esiastemuutokset. Irtosolunäytekin oli selkeästi mennyt syksyisestä näytteestä huonompaan suuntaan. Parin viikon päästä otettavat näytteet kertovat taas lisää ja sen myötä tehdään mahdollinen aikaistamispäätös sektionkin osalta. Operaatiota ei voi raskauden myötä olevan vuoto- ja keskenmenoriskin vuoksi tehdä tässä hetkessä ja turvallisin aika operaatiolle olisi noin 3 kk kuluttua sektiosta. Jospa kehoni jaksaisi taistella tämän ajan. Niin pelottavalta kuin tilanne tuntuukin, niin malttia on löydettävä silti ja yritettävä jaksaa uskoa elämän kantavaan voimaan.

Tämä surkeiden sattumusten sarja alkaa tuntua turhankin loputtomalta. Jokseenkin sitä vain ihmettelee tämän kaiken tarkoitusta. Elämä opettaa, mutta milloin opetusmateriaalia on riittävästi? Jospa tämä olisi se viimeinen vitsaukseni ja saisin keskittyä elämään onnellisena. Siihen minulla olisi tarvittavat eväät jo hankittuna ja lisää tulossa.