Pelottava huominen. Taas uusi visiitti sairaalalle ja uudet näytteet solumuusten seuraamista varten luovutettava. Vaikka kuinka asiaa kääntelen järkipohjaisesti, hakkaa tunteet vastaan. Pakko myöntää, että pelko on minussa läsnä. Tiedän ja tiedostan, että pelkäämällä annan asioille mahdollisuuden tapahtua ja tietyllä tapaa annan myös luvan keholleni taipua etenevään tilanteeseen. "Mitä jos?", tuo maailman turhauttavin kysymys, sillä vain aika antaa vastauksen. Tässä hetkessä järki seuraa osin sivusta, mutta olen hyvilläni, kun tunnistan sen itsessäni. En pakene vaan otan asian vastaan rohkeasti sellaisenaan kuin se tarjoillaan. Näissä asioissa ei pärjää pelkästään sisulla tai sillä "ärräpää" -asenteella. Ratkaisevissa roolissa on sisäinen rauha, joka auttaa päivä päivältä eteenpäin asioiden kanssa, sekä armo, jonka myötä annamme itsellemme siihen tarvittavan ajan.

Huomenna jälleen tapetille nousevat solumuutokset tuottavat kovasti aivotyöskentelyä. Niiden osalta toki puhutaan jo selkeästi omaan korvaanikin pahaenteisesti " vahvoista syövän esiastemuutoksista". Syöpä sanana yrittää myrkyttää järjenäänen. Omaan taustaani kasvainten kasvualustana pohjaten ajatus pelottaa. Myös geeniperimässä tämä "lahja" on otettu vastaan. Lohduttomalta tuntuu ajatus, että historia toistaisi itseään ja omat lapseni jäisivät äidittömiksi, kuten isäni jäi veljineen jo pieninä. Koko ajatus tuntuu sellaisenaan elämän julmalta ja raadolliselta "peliltä". Sitähän se ei toki ole, vaan vain elämää - se minun elämäni. Perheeni vuoksi toivoisin, että tulevat operaatiot eivät olisi kovin raskaita. Kovin jo heitä kuormitan muun sairasteluni myötä, joten armoa heidän jaksamisensa vuoksi kaivattaisiin. Huomenna otettavat näytteet myös ratkaisevat sen, kuinka pitkään pieni ihminen saa kasvaa sisälläni. Sektion aikaistamista viikolle 33 on jo alustavasti esitetty, mutta tuo aikataulu tuntuisi liian rajulta pienen ihmisen kehityksen kannalta. Kunpa uusi elämä saisi parhaan mahdollisen alun, jonka pohjalta lähteä rakentamaan sitä omaa tarinaa. ja kuinka mielelläni olenkaan seuraamassa läheltä sen kaiken tapahtuvan.

Viime viikolla jännitin magneettikuvausta, joka raskaudesta huolimatta sujui yhtä putkesta poistumista laskematta oikeinkin hyvin. Tuloksia ei ole vielä kuulunut, joten kaikki siltäkin osin avointa. Odottavan aika on pitkä ja näin raskaana ollessa se oikein korostuu. Odotettavia asioita on tälle keväälle tosiaan riittänyt ja jatkoa vain seuraa. Magneettikuvien osalta olen osin jopa luottavaisin mielin, sillä hieman tuntuu, että tämäkin kuvaus oli tarkoitettu tuomaan mielenrauha lääkärille. Virhe papereissa painaa ja riskejä ei oteta. Toki pieni pessimisti olalla huutelee, ettei taas pitäisi olla liian luottavainen. Onko tämä sitten luottoa vai voisiko laskea jopa uskoksi. Vahva on kuitenkin tunne, ettei kuvaus tarjoile selitystä kipuihin tai näön heikkenemiseenkään. Samoin, kun on käynyt jo monta kertaa aiemminkin. Toisaalta, kun niin vahvasti olen selitystä kaivannut ja mahdollisia hoitomuotojakin sen myötä. Magneettiputkessa maatessa voi kirjaimellisesti nähdä valoa putken päässä, joten varmasti siihen on mahdollisuus muutoinkin elämässä. Jollei kuvaus muuta hyötyä tarjoile, niin ainakin tuon hienon kokemuksen, jonka myötä herää mielenrauha ja hieman se usko tulevaisuuteenkin.

Aitoja ja esteitä toisensa perään on tarjolla. Tahto olla olemassa on kuitenkin lujassa, tahdon elää rakkaideni rinnalla. Tämä on toki asia, jota minulta ei kysellä. Kohtalo on sanana jo kohtalokkaan kuuloinen, joten siitä tahdon luopua. Tulevaisuus taas sanana tarjoilee toivoa ja lohtua, jota vaikeina hetkinen ihminen tarvitsee. En siis anna itseäni kohtalon käsiin, vaan uskon ja luotan tulevaisuuteen. Jokaisella meistähän on sellainen, omanlaisensa toki.