Uusia haasteita elämään kirjoittamisen muodossa. Varmaan kaikkeen tottuu, ajan myötä :) 

Jokainen varmaan ajoittain on sen äärellä, että miettii uusia suuntia. Koskaanhan ei ole liian myöhästä kääntää rattia aurinkoisemmalle reitille. Harvoin sitä tosin valmistautuu ensin kulkemaan kivistä tietä pitkin tavoitteeseensa, mutta kasvu ihmisenä ei ole koskaan helppoa - ei edes joka kerta.

Minun elämäni voi sanoa alkaneen 18-vuotiaana. Siihen saakka aikuisuudesta ja itse elämästä oli aika arkisen ruusuinen ja harmooninen kuva. Sitten se pudotus todellisuuteen tuli magneettikuvauksen myötä - päässä miltei oman nyrkkini kokoinen kasvain herätti todellisuuteen. Oli pakko kasvaa sillä sekunnilla, olla järkevä ja hillitty - pitää tunteet sisällään. Kasvaimen myötä tullut näkövamma vei pohjan tulevaisuuden suunnitelmilta siinä hetkessä. Sen ikäisenä sitä osasi kuin ihmeen kautta potkia itsensä takaisin elämään kiinni. Tosin tärkein unohtui, ne omat tunteet, jotka hautautuivat eteenpäin pyrkimisen jalkoihin. Vanhat rakkaat harrastukset jäivät näkövamman myötä. Koulun osalta tein siirtymisen suuntaan, jonka piti olla järkevä "tilanteessani", muttei se tuntunut omalta. Elämä oli pakonomaista ilon hakua ja hymyssä suin kulkemista. Silloin se tuntui aidolta positiivisuudelta, mutta tässä hetkessä en voi allekirjoittaa sen olleen sitä.

Määrätietoisen nuoren urahaaveiden kaaduttua siirryttiin toki seuraavaan "normaalilta" tuntuvaan asiaan, eli perhe. Elämää rikastuttaa tässä hetkessä 8-vuotias iloinen tytär. Jälkikäteen ajateltuna ihan nappiin ei mennyt isänvalinta, sillä ongelmia suhteessa oli paljon jo ennen lapsen syntymää. Eikä vastuun ja velvollisuuksien pakoilu toki siltä pohjalta olisi voinut tulla yllätyksenä. Elin parisuhteen sisällä yksinhuoltajan arkea koko suhteen ajan. Vaikea oli irrottautua, vaikka järki siihen suuntaan ohjasi. Kai sitä tahtoi pitää kiinni kokonaisesta perheestä, vaikka se kaikki satutti vuosi toisensa jälkeen yhä lujemmin. Ehkä jopa siunauksena tullut lopullinen niitti meidän suhteelle oli minulla uudelleen alkanut sairastelukierre, joka vei täysin mennessään koko naisen 2010 vuoden alusta alkaen. Elämä potki oikeaan suuntaan, vaikkei ihan mieluisimmalla tavalla.

Samainen sairastelukierre jatkuu edelleen, eikä loppua näy. 2010 uusiutuneeksi todettu aivokasvain pysyy onneksi lääkkeellisesti kurissa, mutta pysyy jokapäiväisessä elämässä mukana. Myös jäljelle jääneen näkökentän todettiin hiipuvan asteittain. Samoihin aikoihin alkanut sarjoittaisiin päänsärkyihin kuuluva sunct-oireyhtymä jyllää edelleen. Kipu on kuolettavan invalidisoivaa, mutta onneksi vain hetken. Pitkältä tuntuvia 30 sekunnin kestoisia hetkiä se käy vieraanani 30-200 kertaa päivässä. Aivan turhaan tätä ei itsemurhapäänsäryksi sanota, sillä melkoisesti tämä kyykyttää jokainen päivä ja varoittamatta. Kohtausten lisäksi 2011 käväissyt poskiontelontulehdus laukaisi kroonisen päänsäryn vasemmalla puolen päätä, saaden korvan tuntumaan tulehtuneelta 24/7 ja herkistäen kuulon tasolle, joka vaatii mölysuodattimeksi korvatulppaa. Onneton tunari vielä kaaduin helmikuussa 2012 kotipihalla ja kolautin vasemman kyynärpään jäähän. Kipua ja motoorista häikkää kämmenen toiminnassa tuloksena, jonka kipupoli lopulta diagnosoi crps-oireyhtymäksi. Motoorisesti käsi ei kuntoutuksesta huolimatta ole parempaan mennyt ja kipukaan ei unohda yhdeksikään päiväksi. Krooninen kipu ei alkuunsa ole helppo kaveri, mutta sen kanssa tottuu elämään. Paljon se kyllä tuo henkistä taakkaa ja vie resursseja kehon toiminnasta. Itsensä saa silti ruoskittua selviytymään arjesta, jo ihan lapsenkin vuoksi.

Elämä oli kaiken tämän jälkeen edelleen sitä mieltä, että oppikoulu oli kesken. Olin alkanut jo tottua elämääni poikaystäviksi kutsumieni oireyhtymien kanssa ja selviydyin arjesta olosuhteisiin nähden oikeinkin hyvin. Viime keväänä uusi pommi pakotti miettimään kaiken uusiksi. Aluksi sarkoomaksi epäilty kylkiluiden välistä pilkistänyt kasvain säikäytti todella. Kesä meni miettiessä mietteitä pohjalta "mitä jos..". Pitkältä tuntui aika toukokuun näytteenoton ja heinäkuun puolen välin välillä. Ilmoitus kasvaimen hyvänlaatuisuudesta sai huokaisemaan helpotuksesta, mutta kutsu kirurgin puheille toi toisenlaisen viestin: Desmoidituumori, joka kasvaa kaikkeen kiinni ja saastuttaa kaiken mihin koskee, sekä uusii mikäli siitä jää yksikin solu kehoon. Leikkaussuunnitelmana kolmen kylkiluun poisto, leveän selkälihaksen poisto, ihon poistoa, sekä leikkaus 3 cm marginaalilla. Esiintyvyys kasvaimella on yksi kahdesta miljoonasta, joten aika "etuoikeutetussa" asemassa taisin olla. Leikkausaika ensimmäiseen mahdolliseen ajankohtaan, kun tarvittavat neljä kirurgia pääsisivät paikalle. Suoraan sanoen olin valmis juoksemaan karkuun ja lujaa. Onneksi tiet veivät oikeiden ihmisten luo oikeaan aikaan ja löysin rauhan itsestäni asian kanssa. Sisäinen rauha ja luottavaisuus tilannetta kohtaan löytyi. Ymmärrys kehon ja mielen yhteydestäkin valkeni - voin ohjata tilannetta mielen avulla. En voi kadottaa asioita, mutta voin oikeilla ajatuksilla vahvistaa kehoani, enkä vapaalla pelkojen jylläyksellä mahdollista niiden tapahtuvan, vaan kahlitsen ne. Tämän kaiken avulla selvisin leikkauksesta pelotteluista huolimatta oikein hyvin ja olin jalkeilla jo alle vuorokauden sisällä operaatiosta. Kipuja toki oli, mutta sisäinen rauha helpotti niitäkin. Muistona on 30 cm arpi ja pienesti rajoittuneet liikkeet kädessä. Jälkikäteen ajateltuna pääsin helpolla, vaikka alkuun pelkäsinkin kaiken menevän ihan toisin. 

Kipulääkkeet jätin osastolle lähtiessäni ja kotona pärjäsinkin oikein hyvin ilman niitä. Samalla kyti ajatus täysin kipulääkkeettömästä elämästä ja sille tielle lähdettiin rohkeasti. Elämä näyttäytyy pillerittömän silmin niin erilaisena ja valoisampanakin. Tahdon keskittyä henkisen minäni hyvinvointiin, sillä näen kehonkin tulevan varmoin askelin mukana. Suunta on oikea, mutta paljon on vielä oivallettavaa. Alku on kuitenkin hyvä ja motivaatio edistymiseen korkealla. Ne nuoren naisen totuudet elämästä ovat muuttuneet aivan toiseksi. Oppimisen halu on noussut isoon rooliin ja kohteena on niinkin suuri asia kuin elämä. Keho on herätellyt minua näkemään eteeni ja aion jatkossa kuunnella sitä entistä tarkemmin. Haluan ymmärtää, mitä elämä on. Haluan oppia kivunhallinnan mielen avulla.

Olen oppinut paljon piilossa olevasta itsestäni tuon kaiken kokemani ja oivalluksen jälkeen. Jo vuosia olin kahlinnut elämääni, enkä ollut uskaltanut tehdä muutoksia tai suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Tarrasin liikaa olemassa olevaan, enkä uskaltanut katsoa edessä olevia teitä. Syksyllä päätin, että elämä kuuluu elää ts heräsin elämään. Olin aiemmin rakastunut ihanaan mieheen, joka jaksoi rinnallani koko tuon kasvaimen kanssa kamppailun ajan. Kaikki vaan on loksahtanut kohdalleen ja rohkenin tehdä ensimmäisen ison siirron elämässäni vuosiin. Liiankin järkipohjaisena ihmisenä en ole antanut tunteille sijaa. Mutta syksyllä en enää taistellut vastaan, kun onnea tarjoiltiin, vaan otin sen elämääni. Onnellisena odotan rakastamani miehen kanssa yhteistä lasta. Iso harppaus, mutta niin ihana ja toivoa antava.

Pohjaa kipuiluihin löytyy paljon (kuten meistä jokaiselta), mutta paljosta oppineena ja viisastuneenakin voin sanoa oivaltavani elämän ihanuuden. Vaikka toki harha-askelia otan edelleen. Blogissani käyn tätä matkaa elämän oppikoulussa. Kivutonta elämää en voi saavuttaa, mutta voin oppia kipuilemaan vähemmän.