Pelko, suru, viha ja katkeruus. Jos saisimme valita, niin karsisimme nämä pois listalta. Ne eivät kuulu meidän mielessä rakentamaamme hyvään elämään. Ainakin niiden syyt tahdomme poistaa elämästämme nopeasti. Joitain tilanteita emme kuitenkaan voi poistaa, vaan joudumme katsomaan sen kaiken loppuun asti. Mieli tekisi vetää peitto korville ja piiloutua hetkeksi, mutta silloin vaan pakenisimme itse asiaa. Tunteet sen sijaan veisivät meissä voiton ja lamaantuisimme kuin jänis auton ajovaloihin silmät suurina odottamaan lopullista rysähdystä. Asiat on kohdattava. Usein sanomme tekevämme sen kaiken läheistemme takia, mutta silloin emme tee sitä kokonaisvaltaisesti. Kulissien myötä läheisten silmiin asiat ovat hyvin, mutta sisällämme myllertää ja olemme yksin. 

Itsenäinen selviytyminen on meistä usein hyve. Haluamme pärjätä itse jopa vaikeiden asioiden äärellä. Luulemme salailulla saavamme pitää asiat itsellämme ja ihmiset tietämättömän tyytyväisinä lähellämme. Onko asia kuitenkaan näin? Olemmeko itse sokeita käytöksellemme, kun aliarvioimme toisten kykyä havannoida meissä tapahtuvia asioita ja päässä liikkuvia ajatuksia? Salailu tottavie näkyy, se on itsestään selvää. Haluamme toki edustaa muiden ihmisten elämässä helppoutta ja mutkattomuutta. Nostamme itsemme huoliemme yläpuolelle ja teeskentelemme asioiden olevan hyvin. Unohdamme kuitenkin, että samalla kun itse miellyttämisen halusta tahdomme edustaa muiden elämässä sitä helppoutta, olemme saitoja muita kohtaan. Oletamme toimivamme oikein, vaikka itsekkäästi viemme toiselta sen ihmisessä luontaisen piirteen toteutumisen, eli halun palvella ja tuntea itsensä tärkeäksi. Haluamme olla toistemme lähellä ja saada merkityksen toistemme elämässä. Pitämällä tämän osan itsekkäästi itsellämme viemme kanssakäymiseltä pohjan. Koemme arvottavamme itsemme muiden alapuolelle, vaikka totuus on toinen. Ylennämme itsemme tasolle, jossa meidät voisi tulkita jo ylimieliseksi muita kohtaan. Usein vaikeimpina hetkinä tunnemme itsemme yksinäiseksi ja se saa tuntemaan kiukkua niitä läheisimpiä ihmisiä kohtaan. Mutta onko kiukkumme oikeutettua, jos itse torjumme muiden tarjoaman avun ja tuen? Emmehän voi olettaa, että torjutut ihmiset jaksaisivat väkisin taistella paikkansa rinnallemme. Muutoksen itsessämme voimme tehdä vasta, kun oivallamme tämän. Itsekkyys ja saituus eivät ole hyveitä, joten niistä luulisi olevan helppo luopua. Tiedostaminen on taas se avainsana. Tiedostan tekojeni seuraukset ja tahdon muuttua. En tahdo olla yksin.

Huomasin tämän selviytyjä -piirteen heräävän itsessäni eilen. Hautauduin yksinäisyyteen ja suljin rakkaan mieheni kaiken ulkopuolelle. Hän kyllä pysyi lähelläni fyysisesti, mutta en saanut sanoitettua ajatuksiani hänelle ääneen. En tahtonut siirtää omaa pelkoani hänelle. Pelko ruokkii toki vihaa, joka eilisestä artikkelistani oli luettavissa. Tänään näen eilisen inhimillisyyteni uusin silmin. Minulla on oikeus tuntea pelkoa, surua ja vihaa. Mutta onko minulla oikeus kieltää ne tunteet läheisiltäni? Koskaan ei ole olemassa vain sitä MINUN tulevaisuuttani, vaan se kaikki on jaettua. Olemme aina ME, jonka muodostamme yhdessä läheistemme kanssa. Meidän kaikkien tunteet ovat yhtä oikeutettuja ja ne jakamalla voimme käsitellä asian kokonaisuutena. Toki asia koskee minua eniten, onhan kyseessä minun kehoni, jonka omin helposti itselleni. Olen valmis jakamaan mieleni muiden kanssa, mutta näin toimien kiellän ihmisen olevan kokonaisuus. Kehoni ja mieleni kulkevat käsikädessä, joten minussa kokonaisuutena tapahtuvat asiat ovat näin ollen myös läheisteni asia.  Ihmisinä puolestaan yksin emme ole mitään, mutta yhdessä olemme kokonaisuus. Läheiset ihmiset ja heidän näkemyksensä tekee meistä olemassa olevia. Omalla toiminnallani voin antaa myös heille merkityksen. Tämän tiedostaneena en sulje heitä pois, vaan annan heille paikan elämässäni. Annan heille myös oikeuden omiin tunteisiin omieni rinnalla.http://www.youtube.com/watch?v=fDpmRdhPrT8‎