Fysioterapeutin huomautuksesta havahduin puhuvani vasemman käden liikkumattomista sormista kuin ne eivät olisikaan osa minua. Ovathan ne, mutta mieli tekee tepposen. Se mitä en voi hallita - pois se minusta. Ihan kuin mieli tahtoisi tosiaan sivuuttaa sen kaiken epämieluisan ja se käykin ihmeen helposti. Takaisin paluu ei olekkaan sitten enää niin lasten leikkiä, vaan mieli pitää ohjelmoida uudelleen hyväksymään nekin kehon osat, jotka eivät meidän kriteereitämme täytä. Jos tarjoutuisi mahdollisuus kadottaa nämä osat fyysisesti kokonaan olemasta, emme lähtisi siihen. Meillä on kuva mielessä täydellisestä kehosta, jossa ei ole irto-osia, eikä siinä ole puutteita. Haluamme ulkoisesti näyttää kokonaiselta. Miksi silti mieli sortuu pyyhkimään pois osan meistä? Kuinka oppia taas hyväksymään kehonsa kokonaisena ja ehyenä? Kuinka oppia rakastamaan kaikkea itsessä olevaa? Isoja kysymyksiä ja haastava työ niiden pohjalta tehtäväksi.

Helmikuussa 2012 kaatumiseni seurauksena loukkasin vasemman kyynärpääni jäiseen maahan. Seurauksena jäätävä hermosärky, joka säteili kyynärpäästä olkapäähän ja sormenpähin. Sormien liikuttelu tuntui mahdottomalta. Hermoratatutkimus ja röntgenkuvat eivät vaivan pitkittyessä tuoneet selitystä. Krooninen kipu jäi jylläämään olkapäähän, kyynärpäähän ja ranteesta sormiin. Koko käden tuntoherkkyys muuttui ja herkistyi. Sormien toiminta oli vajaata. Alkuun sitä luonnostaan odotti ihmeparantumista. Sitä ei tullut. Käsi pysyi irtohihan suojissa piilossa katseilta, jopa omiltani, ja lämpö helli hermosärkyistä yläraajaa mukavasti. Onneksi järki puuttui peliin, kohta olisin "kädetön", jollen irtaantuisi väistelystä. Kaivoin esiin minulle niin rakkaat käsityöt ja aloin kuntouttaa itseäni. Virkkaus tuntui luonnistuvan ja se tuli päivittäisenä ohjelmistoon. Sain kuin sainkin herätettyä vasemman käden peukalon ja etusormen taas eloon. Tuntui hienolta, kun käsi teki sille annetun tehtävän. Puutumista, väsymistä ja kipeytymistä toki ilmeni, mutta ne tuntuivat pieniltä murheilta - "Minä kykenin taas!". Töihin paluu sairaslomalta ei tarjoillut samanlaista onnistumisen riemua. Päivä näppäimistön ääressä ja makasin illan vedet silmissä kotona tuskissani, peläten samalla aamuista kykenemistä töihin lähtöön. Kipeytyvä käsi provosoi päänsärkyjä ja kierre oli uuvuttava. Tein täydellä panoksella, kun voimia oli ja lopulta kärsin siitä. Ilo oli pois. Neurologin selkeä kanta oli työkyvynalentuminen ja sairasloma kipupolin aikaan saakka. Huono omatunto soimasi sairaslomasta, sillä oli vaikea hyväksyä oma kykenemättömyytensä. Olin hidas ja kömpelö omissa silmissäni. Arvostus itseä kohtaan hiipui tuon oravanpyörän myötä. Olin turha.

Toukokuussa kirjoitettu lähete poiki yllättävän nopeaan ajan kipupolille. Elokuun lopulla ensimmäinen käynti ja diagnoosina CRPS-oireyhtymä. Lääkityksen tarkistus ja kipuesitteen kanssa kotiin. Vaivallani oli nimi, vaikkei virallista syytä voitukkaan kehosta osoittaa. Samalla käynnillä selvisi, että tekemäni liike itsekuntouttamiseen oli ollut oikea suunta. Todennäköisesti tässä kohdin käteni olisi ollut jo toivoton tapaus, jollei niin aikaisessa vaiheessa olisi saatu valjastettua käden tärkeimpien sormien motorista toimintaa. Jotain kuitenkin tein väärin, sillä unohdin ne loput kolme sormea. Toimintaterapeutin arviossa fysiatrian polilla selvisi karu totuus; sormien lihakset ja jänteet olivat surkastuneet. Ei tosin ihme, sillä sormet unohtuivat koukkuun ja siellä ne olivat saaneet olla piilossa ja turvassa pahalta maailmalta, sekä omilta tuomitsevilta katseiltani. Sain lähetteen toimintaterapiaan, joka jatkuu edelleen.

Vaikka toimintaterapian myötä alettiin harjoittamaan myös näiden kolmen sormen motoriikkaa, en vieläkään sisäistänyt täysin olemassa olevaa ongelmaa. Käden peiliterapia ja muut harjoitteet saivat sormien suoristumisen taas mahdolliseksi. Sivuttaissuunnassa sormet eivät kuitenkaan liikkuneet ja tuntoaisti oli kateissa. Jokainen kolmen sormen alueelle tuleva kosketus sai tykyttävän kivun heräämään keskisormen päässä ja pienen sipaisun tunteen sormen rystysen päällä. Tuntovääristymää koko kämmenessä toki oli ollut jo alusta alkaen, mutta näiden kolmen sormen kohdalla tilanne tuntui täysin toivottomalta ja kielto niitä kohtaan kasvoi. Mieli luovutti niistä vielä vahvemmin, vaikka olisi ollut aika tarrata niihin kiinni. Asian tiedostaminen ei vaan ollut lähelläkään, joten minulla ei ollut mahdollisuutta toimia toisia. Kuntoutus jatkui ja tilanne sahasi mennen parempaan ja taas huonompaan, toki vuodenaikojen vaihtuvuuden tuomat sääolosuhteet ovat hermosärkyisen pahin vastus. Lähete kuntoutuspolin kartoitukseen osastojaksolle tuli eteen, jossa tapaamani fysioterapeutti tarrasi lääkärintarkistuksessa tapaani puhua sormistani. "Eivätkö ne ole osa sinua?". Mykistävä hetki. "Tietysti ne ovat! Tahdon ne takaisin!".

Kuntoutusosastolla fysioterapeutti irtaantui normeista. Koko aikana en yksilötunteina käynyt kuntosalilaitteiden parissa. Aikani käytettiin rentoutumisharjoituksiin ja harjoitteisiin kehon ja mielen yhteyden saavuttamiseksi. Kun tiedostan, voin korjata tapani toimia. Näin tapahtui ja halusin taas löytää kipujen ja sairauksien taakkaa kantavan henkilön sijaan itseni. Jakson aikana opin luottamaan itseeni ja käteeni uudelleen. Minulla oli hyvä kokonainen käsi, joka odotti vaan pääsyä takaisin paikalleen, osaksi minua. Varsinainen läpimurto oli uskaltaa varata käden varaan ja saada sormet liikkumaan myös sivusuuntaisesti. Vieläkin suurempi iloa tuottava asia oli huomata pelkästään pikkusormen liikkuvan tahdon mukaisesti sivusuuntaan. Sitä tapahtui vaan puolen sentin verran, mutta se liikkui ja vieläpä ilman muiden sormien apua! Tuntui uskomattomalta ja silmät kostuivat. Sormeni olivat taas siinä, osana kokonaista kehoani ja minulla on vielä toivoa löytää ne täysin. Vielä on työtä motoriikan ja tuntoaistin suhteen, mutta enää en piilottele sormiani itseltäni tai muilta. Ne saivat paikkansa mielessäni ja seisovat suorassa kippurassa piilottelun sijaan. Jokainen asia minussa on minua. Olen eheä.