Viikot tuntuvat lipuvan sormien välistä. Haikein mielin sai taas katsella perheen lähtevän arjen askareihin, mies töihin ja lapsi eskariin. Yksin ololle on toki aikansa ja paikkansa, mutta luonnollisesti sitä tahtoisi kokea itsensä tärkeäksikin. Kiputilanne on erityisesti päänsärkyjen vuoksi pitänyt minut kotona viime viikot. Ajantaju menee, mutta aina sitä havahtuu maanantaihin. Tuntuu, ettei muita päiviä edes ole. Kirjoittaminenkaan ei ole sujunut, vaikka ajatuksia päässä riittää. Kivun kyykyttämänä sitä tuntee itsensä niin riittämättömäksi. Kevät aurinko rohkaisisi heräämään eloon, mutta kipu vetää pimennysverhoja eteen. Sisälläni kasvava pieni ihminen on toki nyt etusijalla. Hänen takiaan olen nöyrtynyt nyt lepäilemään ja koittanut rentoutua siinä määrin kuin se vain on mahdollista. Onneksi kohta on kesä!

Lääkkeetön linjaukseni tuntuu kaikesta kamppailusta huolimatta minulle oikealta ratkaisulta. Viime syksyyn jääneet viimeiset annokset ovat mennyttä elämää ja olen henkisesti herännyt viikko viikolta vahvemmin eloon siitä alkaen. Tässäkin hetkessä kivuista huolimatta koen ajattelevani selkeämmin. Samalla pystyn aistimaan tunteeni sellaisenaan ja elämään niiden mukana. Kivun kyykyttämänäkin osaan myös iloita, jolla on vain positiivinen vaikutus vointiini. Tunteet toki ovat näin raskausaikana hyvinkin pinnassa, mutta hienoa olla vaihteeksi enemmän tunne- kuin järki-ihminen. Ja mikä parasta, ne tunteet todellakin tuntuvat koko kehossa. Tältä elossa olemisen kuuluukin varmaan tuntua.

Onneksi sentään joihinkin asioihin on taas se järjenääni päässyt tunnemylläkän läpi tunkemaan. Ainakaan se reilun viikon päästä oleva magneettikuvaus ei enää hirveästi päänvaivaa tuota. En ole hirveän optimisti sen suhteen, että syy niistä kuvista löytyisi. Kohdallani lääkärit eivät vaan tahdo ottaa riskejä ja kuvauksia tehdään todella herkästi, jottei uutta "virhettä" pääse syntymään. Hienoa olisi toki saada jokin syy näille oireille, mutta pitäisi varmaan etsiä sitä syytä muusta kuin vanhasta tutusta kasvaimesta. Sairaalassa polien välinen yhteistyö saisi olla tiiviimpää, mutta byrokraattisena laitoksena siltäkään ei voi ihmeitä odottaa toimintamallin muutoksen suhteen. Tapaturmaisesta käteni loukkaamisestakin on yli 2 vuotta aikaa, mutta vielä kukaan ei ole suostunut kirjoittamaan lausuntoa pysyvästä haitasta. Käden kunto on kuitenkin syksystä 2012 asti ollut täysin samanlainen. Jospa vakuutusyhtiö malttaisi odottaa omaansa ja eivät pamauta kansia kiinni tapauksen suhteen ihan vielä. Ikävältä tuntuu kulkea kerjäämässä lausuntoa, joka olisi kuulunut automaattisesti kirjoittaa jo reilu vuosi sitten. Mutta mitään et saa, jollet itse osaa vaatia. Eikä sekään näköjään aina vie asiaa eteenpäin. Toki olen kiitollinen, että meillä ylipäätään on julkinen terveydenhuolto käytettävissä ja sen palveluista saan myös "nauttia". Mutta pitääkö sairastelusta tehdä ihmiselle vieläkin hankalampaa kuin se jo sellaisenaan on? Päättäjien heräämistä ja uusia tuulia toimintamalleihin odottaen yhteistyö tämänkin tahon kanssa jatkuu.

Tämä kevät kaiken harmaudenkin keskellä on tuonut mukanaan paljon muutta intoa ja voimaa viedä omaa elämää ja asioita eteenpäin. Isoja muutoksia on toki tullutkin jo ja niitä on tulossa lisääkin jo uuden tulokkaan myötä. Paljon on herännyt myös tulevaisuuden haaveita, jotka ovat realistisia toteutuakseen. Aika näyttää minne ne kantaa, mutta toisaalta oikein hyvä on näinkin. Olen onnellinen.